Muistoja

Tänään taas mietin sitä miltä tuntui sairaalasta lähteä kotiin ilman lasta. Ei sitä voi itkemättä miettiä.

Muistan kuinka mies saatteli minut sairaalan suihkuun. Tiesin että suihkusta palatessani pääsisin lähtemään kotiin. Toisaalta odotin kovasti kotiin lähtöä. Elävät lapset olivat kotona ja tytär vielä flunssassa. Oli kiirre päästä katsomaan että kaikki on hyvin ja tytöllä hyvä olla. Toisaalta en olisi millään lähtenyt kotiin ilman nuorinta lastani, joka jäi siunauskappeliin makaamaan.

Matkalla suihkuun vastaan tuli juuri kotiin lähdössä oleva tuore perhe.Isä kantoi pientä vauvaa kopassa ja hymyili leveästi. Kun katsoin äitiin, näin vain vihaisen naisen, joka oli selvästi kyllästynyt kaikkeen. Teki mieli mennä kertomaan että tämän pitäisi olla hänen elämänsä onnellisin päivä, hymyile hyvä ihminen.

Katsoin viimeisen kerran huoneeseen jossa olin viettänyt elämäni luultavasti kaameimmat kolme päivää ja laitoin oven kiinni. Otin miestä kädestä ja lähdimme kulkemaan hissiä kohti. Toivoin niin kovin että saisimme olla hississä kahden, että voisin itkeä tuskaani rauhassa. Se toive ei kuitenkaan toteutunut vaan viereiseltä osastolta seuraamme liittyi vanhempi pariskunta. Kumpikin näki mistä tulimme ja huomasi varmasti punaiset turvonneet silmät ja pakolla tulevat kyneleet.

Kun auto kaarsi pois sairaalan pihasta, tuijotin kappelin ovea ja mietin miksi minun täytyi jättää kaikki haaveeni sinne!

Sitä en halua enää koskaan kokea ja silti olen taas itseni saattaanut tilanteeseen missä se on ihan mahdollista. Kukaan ei voi sanoa lähteekö Lahja mukaamme sairaalaasta keväällä vai haemmeko hänet myöhemmin hautajaisia varten. Nyt täytyy vain uskoa ja toivoa parasta.