Kuumetta

Heh... Viimeisestä kirjoituksesta onkin vierähtänyt aikaa. Asiaa on ollut vaikka kuinka, mutta en ole niitä tänne koneelle asti päästäni saanut siirrettyä:) Ja varmin hoitokin vie paljon aikaa;)

Meillä podetaan kuumetta. LAhja on ensimmäistä kertaa elämässään kunnolla kipeänä. Nytkin raukka nukkuu sitterissä tuossa vieressä ja normaalisti kun ei saa neitiä paikallaan pysymään edes ruokailun aikana vaan rinsessa karkaa heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Saatiin onneksi lääkärille iltapäiväksi aikaa. Olisiko pipi korvissa kun kuume ei lähde laskuun ja muuta oiretta ei tytösää näy.

Ja äiti potee sitä (kroonista?) vauvakuumetta:)! Tuossa jokin aika sitten sain vauvakuumeen jo hetkeksi taltutetettua, mutta sieltä se taas nosti päätään.

Minähän olen jo pienestä asti sanonut "hankkivani" isona viisi lasta ja kaksi koiraa. Tein vaan tässä suhteessa vika ratkaisun kumppania valitessa, mies kun olisi jo tyytynyt yhteen ja kun toinen tuli vähän kuin vahingossa, ajatteli että siihen jää. Sain kuitenkin vielä puhuttua ympäri ja Emilia syntyi. Emilian jälkeen oli aika luonnollista se neljäs vielä haluta, sitä vauvaa kun ei koskaan kotiin saakka tullut. Nyt olenkin ottanut taktiikakseni miehelle vihjailla että nytpä olisi hyvä sauma antaa minun saada tahtoni läpi. Seuraava lapsi olisi meidän laskelmien mukaan se viides. Jos näin suuressa asiassa saisin unelmani toteuttaa, pitäisi minun olla haluamisine hiljaa koko loppu elämän:) Ja koiristahan olen jo ajatuksena luopunut.

Toisinaan tulee kuitenkin mieleen se lapsen saamisen varjopuoli-> olenko ihan täysi hullu kun siihen ruliansiin taas haluan. Ensin jännitetään että tärppääkö ja itketään niitä menkkoja. Tähän asti raskaudet ovat alkaneet helposti mutta silti jokainen veripisara on tuntunut tuskalta. Mitä jos tällä kertaa joutuisi odottamaan pidempää?

Sitten kun raskaustesti näyttäisi kahtaviivaa, alkaa välittömästi se keskenmenon pelko. Ensin sitä uskottelee itselleen että pelkää vain siihen varhaiultraan asti kun näkee onko siellä elämää. Jos sydän sykkii, pelko kasvaa. Se olisi vielä vaikeampi menettää.

Minulla raskaudet ovat aina menneet osissa, Ensin sinne rv 12 asti. sitten keskitytään pääsemään rv 22 kun vauva on vauva. Sen jälkeen odottaa sitä rv 32(meillä maaginen raja koska tuttavaperheeseen syntyi näillä viikoilla ihana pikkukeskonen, selvisis ja on nyt vuosien jälkeen ihan mahtava pakkaus). Sitten odotetaan Emilian syntymä viikoja, rv 34+5. Lopulta jännitetään synnytystä hiestä märkinä. Lahjan synytymähän oli synnytyksenä varsin helppo. Keskityin koko ajan vaan siihen että saan lapsen nopeasti ulos ja ELÄVÄNÄ. Mitkään supistukset eivät haitanneet. Olin vaan onnellinen jos supistus tuli nopeammin kuin edellinen tai jos oli edes pikkuisen kivuliaampi. Se kertoi siitä että jälleen ollaan lähempä sitä lapsen syntymää. Eli synnytys ei kipuineen pelota lainkaan, se lopputulos vaan.


Ja kun lapsi on syntynyt pelota häviävät? No ei todellakaan! Ainakaan minulla! Sitten tietää mitä menettäisi ja pelottaa vielä kovempaa. Eikä se lopu koskaan. Kauhulla odotan niitä aikoja kun lapset mopoiässä lähtevät keskenään ajelemaan. Ja äiti pelkää kotona.

Jostain dokumentista korviin osui eräs haastattelu, missä mietittiin lapsikuolleisuutta sota-aikana. Silloin oli arkipäivää että lapsia kuoli eikä siitä tehty sen suurempaa numeroa. Nykyään lapsen kuolema on niin vaiettua että se tekee siitä jotenkin yllätyksellistä ja sitä kautta jollakin tapaa kauheampaa. En tarkoita että sota-ajan äideillä olisi ollut helpompaa, ei varmasti ollut. Silloin vaan joutui kestämään tuskan toisella tavalla. Silloin tuskaa ei saanut tuntea,ehkä, näin ainakin olen päätellyt. Nyt sen tunteminen on jotenkin luvallisempaa, mutta samalla se pitäisi edelleen pitää salassa, eikä kertoa ihmisille ettei tee heitä surulliseksi.

Itse tiesin aina että kohtukuolema on mahdollista. Tiesin että vauva voi kuolla myös synnytykseen tai vähän sen jälkeen. Silti se tuli niin yllätyksenä kun Emilia kuoli. En ollut sitä kuitenkaan oikeasti uskonut että niin voi käydä.

Sitä että lapsi ei olisi terve, en osaa edes pelätä. En pelännyt silloinkaan kun Lahjaa odotin. Sitä ajatteli että kunhan on elävä, katsotaan niitä muita juttuja sitten myöhemmin.

Joku päivä sitten Yleltä tuli dokumentti perheistä jotka joutuivat lapsensa hautaamaan. En katsonut sitä kokonaan, näin vaan lopun. Vaikka millän heistä ei ollut sama tilanne kuin meillä, tuttuja ajatuksia nousi niistä muutamasta minuutista jotka katsoin. Ohjelma herätti meillä keskustelun mitä jos... Jos olisin ollut sairaalassa nopemmin, Emilia olisi ehkä saatu hengittämään. Olismmeko silloin joutuneet tekemään ratkaisun että annamme tyttäremme kuolla? En olisi pystynyt siihen. Näin kaikki oli helpompaa. Joskus olen miettinyt että miksi juuri silloin
KAIKKI lähialueen ambulanssit olivat varattuja ja me jouduimme odottamaan apua melkein puolituntia. Nyt tuntuu sitä että kaikki meni niin kuin pitikin. Oli parempi mennä sairaalaan myöhemmin kuin aikaisemmin. Missään nimessähän en olisi ollut tarpeeksi aikaisin siinä leikkaupöydällä vaikka asuisin ihan sairaalan vieressä enkä reilun puolentunnin ajomatkan päässä.

Tämän kirjoituksen ei ollut tarkoitus sitten loukata ketään, kunhan tuulettelin päätä:)

Nämä kaikki pelot tiedostan ja silti poen kuumetta. Se kuvitelma elävistä sisaruksista leikkimässä yhdessä voittaa. Kai sitä pitäisi vaan päästää palosta irti ja ajatella että niin käy kun käy ja parempi nauttia nyt kun surra sellaista mitä ei koskaan todennäköisesti tapahdukkaan. Ja jos tapahtuu, itketään sitten senkin edestä tietäen että eli täysillä kaikki ne hetket jotka sai!

Meillä alkaa siis luultavasti pehmittelyt jossain vaiheessa. Voi mies parka! :D