Muistoja

Tänään taas mietin sitä miltä tuntui sairaalasta lähteä kotiin ilman lasta. Ei sitä voi itkemättä miettiä.

Muistan kuinka mies saatteli minut sairaalan suihkuun. Tiesin että suihkusta palatessani pääsisin lähtemään kotiin. Toisaalta odotin kovasti kotiin lähtöä. Elävät lapset olivat kotona ja tytär vielä flunssassa. Oli kiirre päästä katsomaan että kaikki on hyvin ja tytöllä hyvä olla. Toisaalta en olisi millään lähtenyt kotiin ilman nuorinta lastani, joka jäi siunauskappeliin makaamaan.

Matkalla suihkuun vastaan tuli juuri kotiin lähdössä oleva tuore perhe.Isä kantoi pientä vauvaa kopassa ja hymyili leveästi. Kun katsoin äitiin, näin vain vihaisen naisen, joka oli selvästi kyllästynyt kaikkeen. Teki mieli mennä kertomaan että tämän pitäisi olla hänen elämänsä onnellisin päivä, hymyile hyvä ihminen.

Katsoin viimeisen kerran huoneeseen jossa olin viettänyt elämäni luultavasti kaameimmat kolme päivää ja laitoin oven kiinni. Otin miestä kädestä ja lähdimme kulkemaan hissiä kohti. Toivoin niin kovin että saisimme olla hississä kahden, että voisin itkeä tuskaani rauhassa. Se toive ei kuitenkaan toteutunut vaan viereiseltä osastolta seuraamme liittyi vanhempi pariskunta. Kumpikin näki mistä tulimme ja huomasi varmasti punaiset turvonneet silmät ja pakolla tulevat kyneleet.

Kun auto kaarsi pois sairaalan pihasta, tuijotin kappelin ovea ja mietin miksi minun täytyi jättää kaikki haaveeni sinne!

Sitä en halua enää koskaan kokea ja silti olen taas itseni saattaanut tilanteeseen missä se on ihan mahdollista. Kukaan ei voi sanoa lähteekö Lahja mukaamme sairaalaasta keväällä vai haemmeko hänet myöhemmin hautajaisia varten. Nyt täytyy vain uskoa ja toivoa parasta.

Kuvia!

Tätä ei siis kukaan huomaa:)...
Tässä (ylemmässä) kuvassa Lahja on jotain 11+ vanha. Harmittaa kun ei tullut kuvaushetkeä merkittyä muistiin, mutta kuva on otettu np-ultra viikolla.

Tämä jälkimmäinen taas on otettu toissa viikolla, rv 13. Kuvat on hieman huonoja. Itse olen ne näpännyt. Voin sanoa ettei ole kuitenkaan niin helppoa kuin luulisi. Tai ehkä se on minulle vaan jotenkin erikoisen vaikeaa. Tulee väkisin itseään käännettyä vika suuntaan tai sitten kamera on suunnattu ihan väärin. Kyllä noista kuitenkin ero on näkyvissä.

Alkaa olla jo pienoinen ongelma kuinka tuon mahan saa katseilta peitettyä. Toissa iltana lasten vanhempainillassa tuntui ahdistavalta kävellä kaikkien eteen. Menin vielä paikalle hieman myöhässä joten kaikki muut varmasti jo istuivat paikoillaan. No, kukaan ei kysynyt niin asiasta ei tarvinnut keskustella. Jotenkin haluaisin että mahdolllisimman moni ei asiasta tietäisi. Ei tarvitsisi sitten kaduilla kysyjille selitellä jos jotain menee taas pieleen.

Emiliasta laitettiin silloin paikallislehteen kuolinilmoitus ihan siinä tarkoituksessa että tuttavat jotka tiesivät että odotan, lukisivat suru-uutisen sieltä. Lopputulos oli se, että ne jotka eivät edes Emilian odotuksesta tienneet, laittoivat suruvalittelut. Silti kaupassa jouduin vastailemaan iloisiin uteluihin siitä kumpiko sieltä nyt syntyi ja selittelemään miksi vauva ei ole mukana. Eli ei mennyt ihan suunitelmien mukaan sekään.

Neuvolan terveiset

Neuvolassa taas käyty ja kaikki oli hyvin. Paino noussut minun mielestäni liikaa, neuvolan täti ei ollut huolissaan. Lahjan sydän jympsytti niin kovaa neuvolan doppleriin, että täti melkein säikähti. Sanoinkin että on kotona kuulunut joskus yhtä hyvin. Silloin olen ollut huolissani jos on jotain vikaa, kun on niin voimakas ääni!!!! En ole siis mihinkään tyytyväinen, en edes vahvoihin sydänääniin.

Liikeitä olen tuntenut pitkin viikkoa ja muutama tuntui jo viime viikolaa. Se on aina niin ihana tunne kun tuntuu pieni muksaus tai hipaisu mahasta. Silloinkin vaan iskee se epäilys ja miettii ettei Lahja nyt vain liikaa liiku. Ei saa leikkiä sen napanuoran kanssa kuten sisko teki.

Maha on jo kasvanut ihan huimasti. Missään edellisessä raskaudessa ei ole tätä vauhtia kumpu näkynyt. Nyt luulisi että mennään jo puolessa välissä raskautaa. Silti kukaan ei uskalla sanoa mitään tai kysyä odotanko. Eipä siinä, en itsekkään kehtaisi. Siinä on kuitenkin se vaara että en olisikaan ja kysyjä saisi aikaan vain surua ja murhetta. Täytyy vain rohkaistua itse asia paljastamaan. Hyviä ideoita otetaan vastaan. Netistä löysin hupaisan kakunkoristeen, missä oli vauvamahainen nainen vaaálla ja teksi HUPS! Nyt en sellaista löydä enää mistään. Harmi, sillä se olisi hauska ja voisin kertoa uutisen ilman sanoja. Asiasta puhuminen on niin vaivauttavaa. En haluaisi siitä keskustella tai varsinkaan onnitteluja ottaa vastaan ennen kuin se eklävä vauva on turvallisesti kotona.

Eilen tuli 7kk Emilian syntymästä. Meillä oli kotona syksyn ensimmäinen kynttilä meri. Sitä ihastelin ja tuijottelin Emilian kuvaa. Otetiin myös taas Emilian oma laatikko esiin kaapista ja pääsin hipelöimään Emilialle ostettua pientä vaalenpunaista asua. Se oli ostos joka minun oli jostain syystä pakko tehdä kolme päivää ennen Emilian syntymää, vaikka en tiennyt onko tulokas tyttö vai poika. Tottakai tänään töihin lähdettiin pussit silmien alla. Se kuuluu taudin kuvaan. Eikä kukaan varmasti ihmetellyt.

Tältä tuntuu tänään....

Mielessä pyörinyt koko päivän pätkä apulannan biisistä Paha ihminen:

Tämä ei ole kuolinvuode: ole hyvä ja tee se muualla
Hygienian vuoksi on syytä kantaa verhoo
ettei aivan kaikkien tarvi nähdä tuollaista
vaikka ne rakastaa kyllä tirkistellä
ja tuntea ylemmyydentunnetta,
jota ne ei koskaan lunasta
niille on vahingonilo iloa puhtaimmillaan

Täältä kopioin sanat

(Ja kertoohan joku jos on laitonta muiden sanoituksia omissa blogeissa julkaista. Nimim. ylivarovainenkaikessa)

Oikeasti jotkut ihmiset käyttäytyvät noin. Pelkäävät että saavat minulta kuulla liikaa, mutta kuitenkin puhuvat asiasta keskenään mielellään. Pelkurit!

Yhteiseloa

Kyllä se mieskin tulee varmasti joutumaan koville tässä raskaudessa...

Eilen dopplerilla illalla kuuntelin sydänääniä kun se yhtäkkiä lakkasi toimimasta. Patteri oli lopussa. Huutelin miehelle tästä ikävästä tapahtumasta, joka nousi heti tietokoneelta omista hommista ja meni katsomaan löytyykö uusia pattereita. Uusia ei ollut kaapissa ja mies istui takaisin koneelle jatkamaan hommia. Yritin pärjätä koneessa olevan patterin kanssa ja vääntelin virtaa ees taas. Oli vähän turhauttavaa ja ääneen jo jupisin että pitäisikö ottaa jostain palovaroittimesta patteri lainaksi. Olin edellisenä yönä herännyt tunteeseen että kaikki ei ole hyvin ja sanoin sen siinä samalla ääneen. Mies nousi taas heti konelta, kiipesi tuolille ja irrotti palovarottimen patterin. Kokeili vielä kielellään onko varmasti riittävästi virtaa. Oli siinä, vielä viiden minuutinkin jälkeen kihelmöi kuulemma kielenpäätä.

Nyt sitten pääsin Lahjaa metsästämään ja siinä samalla taas ääneen mietin että pitäisi tilata uutta geeliä. Entinen on jo melkein loppu. Kohta koneelta huudeltiin että minkä merkkistä se oli. Täältä löytyy eri hintaisia. Sain suosikkeihin listan eri liikeistä missä geeliä myydään.

Lahjakin vihdoin löytyi ja sain huokaista helpotuksesta. Oli taas oman sykkeeni takana niin hyvin piilossa ja vasta kun alkoi epätoivoi vallata ja mietin kuinka joudun neuvolaan soittamaan seuraavana päivänä, Lahja ilmestyi piilosta. Vahvasti sykki sydän ja liikahteli pieni.

Kuinkahan monesti mies joutuu tulevaisuudessa (toivottavasti)turhia pelkoja kuuntelemaan. Pelkoja tulee luultavasti heti jos vauva ei liiku. Tai jos liikkuu paljon, saa varmasti napanuoran taas ympärilleen. Ei ole helppoa tämä elämä.

Haudalla

Päätimme eilen sateesta huolimatta että hauta täytyy laittaa jo syksy kuntoon ja lähdimme tyttären kanssa istuttamaan haudalle kanervia. Nostimme ensin liljat pos maasta ja lisäsimme kummulle hieman uutta multaa. Liljat istutetaan kotipihaan ja viedään kesällä sitten leikkokukkina Emilian haudalle. Eivät sopineet haudalle koska olivat niin reilusti hautakiveä korkeammat. Valitsimme puutarhalta kaikkein upeimmat kanervat ja reunustimme koko kiven niillä. Nyt näyttä kauniilta kaikkine enkeleineen. Paikka on taas sellainen rauhallinen niin kuin sen haluaisinkin olevan. Pahoitteluni että kuva on niin valoittunut. En ole tottunut siihen että aurinko paistaisi, enkä siksi varautunut liikaan valoon. Harvinaista herkkua tänä kesänä ja syksynä. Kuvat on siis otettu tänään kun aurinko paistoi, ei eilen kun tuli vettä taivaan täydeltä.






Viime äitienpäivänä veimme äitini haudalle enkelin jolla on sylissään pieni vauva. Se oli meidän tapamme pyyttää että mummo pitäisi hyvää huolta pienestä. Eipä sitä varmasti tarvitse pyytää. Mummo oli eläissään hulluna lapsenlapsiinsa ja varmasti huolehtii Emiliasta todella hyvin.

Nyt enkeli on mahtavan näköinen pienten punaisten ruusunnuppujen keskellä.

Vaivoja

Nyt väsymyksen lisäksi vaivoihin on tullut päänsärky. Tälläkin hetkellä ohimoa kiristää ja tuntuu että täytyisi päästä pimeään huoneeseen ja silti istun tuijottamassa tietokonetta, älykästä). Yhtenä aamuna töissä ilmoitin että "kuulkaas hyvät ihmiset, minä taidan olla työnteolle allerginen kun alkaa päätä kivistää heti kun työt aamulla alkavat". Siitä lähtien olen saanut aamulla rauhassa istua ja juoda teetä ennen kuin työasioita on tarvinnut alkaa miettimään.

Nälkä on myös ainainen seuralainen. Voisi luulla että kun päätä särkee, ei tekis mieli syödä, mutta kyllä se minulla on ihan toisin päin. Koko ajan pitäsi jotain saada. Yhtenä iltan bb:tä katsellessa päätin yhtäkkiä että haluan hernekeittoa. Onneksi sitä oli kaapissa, ei tarvinnut miehen huoltsikalle raahautua.

Ja se ainainen syöminen aiheuttaa sen että vatsa on koko ajan käymistilassa. Sääliksi käy jo miestä joka joutuu samassa huoneessa nukkumaan. Eikä tuulettaakkaan voi näillä ilmoilla jatkuvasti.

Muutaman viikon päästä alkaa närästys ja siitä vielä vähän eteen päin kun rappuja ei jaksasi enää nousta. Ja vessassa ravaaminen vaan tihenee loppuakohti. Puhumattakaan issias vaivoista ja nukkumis ongelmista. Mutta en valita. Olen valmis ottamaan vaikki kaikki maailman raskausvaivat jos saan elävän lapsen kotiin, terveenä.

salaisuus paljastuu pikkuhiljaa

Lapsille on nyt Lahjasta kerrottu ja innoissaan ovat molemmat(huokaisee helpotuksesta). Tässä olisi voinut käydä huonomminkin. Varsinkin tytär oli erittäin realistinen tulevista tapahtumista. Kertoi että mielellään ottaisi Lahjan tänne meille kotiin sitten helmi-malliskuussa, mutta jos se ei tapahdu, onpahan Emilialla seuraa. Kerroin tytölle että Emilialla on niitä kavereita jo ihan tarpeeksi. Kyllä tämä vauva halutaan nyt kotiin asti. Oli kuitenkin lohduttavaa että ottivat sen niin rauhallisesti, ilman paniikkia.

Töissä en ole vieläkään saanut kerrottua. Eiköhän viimeistään viikon päästä joudu kertomaan kun on virkistäytyminen ja ajttelin pysyä alkoholittomalla linjalla. Tai sitten huomenna kun töissä on ruokana maksapihvejä, enkä aikonut niitä ottaa ainuttakaan.

Vieläkin väsyttä ja ihan mielettömästi. Olin jo toivonut että kun 12-viikkoa tulee täyteen, alkaa väsymyskin helpottaa, mutta ei taida käydä niin. Kyllä tämän kestää, jos masussa vaan on kaikki kunnossa.