lisää vanhoja tekeleitä

Tässä suuri ylpeyden aiheeni. Vuosia sitten halusin ikkunaan jotain erilaista. Ostin kaupasta alennuksesta palan kangasta, jonka laitoin keskeltä kahtia. Sain idean lätkiä lasteni käden jälkiä eri väreillä kankaaseen. Verhot ovat olleet ikkunassa siitä lähtien, vaikka minulla yleensä verhot vaihtuvat vähintään kerran kolmessa kuukaudessa. Tämä idea syntyi jo ennen maalimainosta:).

Samalla periaatteella tein myöhemmin myös pöytäliinan. Siinä on lasten jalanjäljet. Yritin saada sen näyttämään siltä että lapset olisivat käveleet toisiansa vastaan keskellä liinaa ja puolivälissä kohdanneet toisensa. Ei ollut muuten helppo toteuttaa ja selkä oli aivan loppu enen kuin liina oli valmis. Mutta kyllä oli sen arvoista.

Lasten suusta

Lapsi 2.v kysyi äidiltään:

-Missä se Lauran vauva on?

-Emilia on siellä taivaassa enkelinä.

Lapsi mietti hetken ja sanoi:

- Ei se vauva voi aina siellä taivaassa olla. Milloin Laura hakee sen sieltä?

-Emilia asuu nyt siellä taivaassa muiden enkeleiden kanssa!

Lapsi tokaisi äidilleen päättäväisesti:

Laura hakee vauvan taivaasta viikonloppuna ja tuo kotia!

Soitto sairaalasta

Tänään sain yllätykseskseni soiton sairaalalta. Minulle annettiin puhelimitse aika np-ultraan ja samalla lääkärin tarkastukseen. Tiesin että omalta lääkäriltä oli lähete mennyt sairaalalle, mutta en odottanut että he soittaisivat minulle ja niin pian. Olin myös positiivisesti yllättynyt siitä että sain ajan lääkärille, näin aikaisin.

Minulle on aikaisemmin jo luvattu että raskauttani tullaan seuraamaan tiiviimmin. Ihan minun mielenterveyteni takia. Jos tässäkin raskaudessa istukka irtoaa, sitä ei näe ultraamalla, vaikka se tehtäisiin miten usein. Myöskään napanuoraa kaulan ympärillä ei pystytä näkemaan. Silti on helpottavaa että pääsen puhumaan säännöllisesti peloistani ja näkemään lapseni ultraruudusta. Kun vain nyt sinne saakka päästäisiin.

Nyt on menossa rv 7+2!

Ameriikan tuliaiset

Eilen saimme ihastella Amerikasta asti tuotuja tuliaisia. Ystävä perheineen kävi siellä loman vietossa ja toi meille pussillisen erilaisia kivoja (lähinnä syötäviä) juttuja kiitokseksi hamsterin hoidosta!

Paketissa oli eri makuisia Jelloja, mehuja, karkkeja...

...ja henk.koht suosikkini... Nalle Puh kuumemittari!!!! Kaikkea ne siellä maalimalla keksii. Ei meidän lähikaupasta tuollaisia löydy.

Aloitin eilen neulomaan vauvalle villapukua, kun löysin kauniin ohjeen Novita muksu lehdestä. Nyt on valmiina puolitoista taka lahjetta. Toivottavasti innostus kestää loppuun asti. Tarkoitus oli odottaa ensin ultrassa käyntiä ja aloittaa sitten vasta jonkun ihanuuden väsääminen, mutta en millään malttanut. Ajattelin sitten että kyllä vaatteelle aina käyttöä löytyy vaikka tässä kävisi miten. Ajan ultraan soittelen huomenna. Saa nähdä miten käy.

Muisto säilyy

Tänään vietin kesäpäivää paikassa missä oli paljon muitakin ihmisiä. Paistattelin auringossa ja katselin muiden liikkumista ohitseni. Tänään oli ilmeisesti päivä, kun kaikki lastenvaunulliset perheet olivat lähteneet liikkeelle. Katselin onnellisia äitejä ja isiä työntämässä vaunuja, paijaamassa vauvaa tai kertomassa yöheräämisistä tuttavilleen. Mietin koko ajan olisiko meillä nyt tuollaista jos Emilia olisi saanut elää? Minkä kokoinen hän nyt olisi? Joko söisi kiinteää ja kuinka paljon? Mitä me kertoisimme tuttaville, jotka pysähtyisivät vaunuihin töllistelemään, meidän arjestamme? Olisiko Emilia ollut hyvä matkustelemaan, vai olisiko hän tullut autossa levottomaksi ja itkenyt koko matkan? Kertaakaan en miettinyt sitä että meillä saattaa olla mahdollisuus oman vauvan kanssa kävellä samassa paikassa ensi kesänä!

Aikasemmin kun olen nähnyt naisen suuren mahan kanssa, sekin on tuonut mieleeni Emilian ja ikävän. Tänään ajattelin heti omaa raskauttani ja kuinkahan masussa tänään voidaan.

Tämä on jollain tavalla lohduttavaa. En ajattele Emiliaa enää sinä vauvana joka syntyi kuolleena ja katsele kateellisena kaikkia niitä jotka saavat olla elävä vauva mahassaan. Ajattelen Emiliaa lapsenani, joka tulee aina olemaan vauva. Enkä usko että koskaan lopetan ikävöimisen, en vaikka minulla olisi kuinka monta vauvaa tämän jälkeen sylissäni.

Paha olo

Muutama viikko sitten menin terveydenhoitajalle esittämään toiveen että saisi olla jotain raskausoireita, vaikka pahoinvointia. Terkkari varoitti että pitää varoa mitä toivoo. Olisi pitänyt uskoa. Nyt on "krapulaolo" jatkuvasti. Tai se alkaa tuossa puolenpäivän tienoilla ja menee pois ennen nukkumaan käyntiä. Mikään ei maistu ja ruuasta tulee paha olo, mutta koko ajan tekee jotain mieli. Jaffa on ollut hyvä apu, niin kuin minulla aina krapulassakin. Harmi että siinä on niin paljon sokeria.

Tunteet on niin ristiriitaiset. Toisaalta toivoo että paha olo jo loppuisi. Toisaalta se sitten luultavasti tarkottaisi sitä että kaikki ei ole hyvin ja raskauskin on loppunut. Kyllä tämän kestää kun syy on niin hyvä. Kunhan en turhaan kärvistelisi.

Olen ollut yhteensä kuudesti raskaana. Missään aikaisemmassa raskaudessa ei ole ollut näin voimakkaita oireita. Ehkä niillä on syynsä. Jospa niiden on tarkoitus koko ajan minulle kertoa että kaikki on masuasukilla hyvin ja huolehdin turhaan.

Nyt seuraa tunnustus

Olen ensimmäiseltä ammatiltani pukuompelija! Sitä ei kyllä ikinä uskoisi jos minun tekeleitäni läheltä pääsisi ihastelemaan. Koulun kävin aikoinaan ihan siitä syystä että suunnittelu kiinnosti. Kuitenkin kun piti päättää lähdenkö ulkomaille opiskelemaan suunnittelua, vai perustanko perheen, jälkimmäinen voitti kirkkaasti.



Tässä elämässä en edes omista ompelukonetta. Anopilta saan silloin tällöin pikalainaan, mutta ei suurempia projekteja viitsi pikaisesti tehdä. En kyllä kotikoneiden kanssa oikein tule toimeenkaan. Ne tykkäävät aina joko sekoittaa tai katkasta langan tai muuten jäädä jumiin. Neulojakin täytyy olla aina monta varattuna.



Joskus olen ommellut hääpuvun ystävälle, kummilapselle ristiäismekon ja esikoiselle vaatteita. Nyt olen siirtynyt puikkoihin ja koukkuun. Niitä käsittelen aina kun tulee hyvä idea. Ja silloin kun se fiilis iskee, lankaa on pakko saada heti. Viimeisin iso projekti oli ruskea liivi. Ohjeen otin jostain käsityölehdestä ja olin lopputuloksesta aika ylpeä. Neuleessa on paljon sellaisia kuvioita, joita ennen en ollut edes kokeillut neuloa.


Kuva on ihan hävettävän huono, tiedän. Koetan opetella ottamaan parempia. Neule on käytössä vähän virunut, käytin sitä Emiliaa odottaessa, mutta kelpaa vielä. Pääntien kanssa jouduin käyttämään kekseliäisyyttä, koska en saanut sitä mitenkään onnistumaan ohjeen mukaan. Luultavasti vika oli tekijässä, ei ohjeessa.

Lääkärissä

Tänään sain sitten varmistuksen sille että saan tässä raskaudessa ihan luvan kanssa ravata lääkärissä ja muissa tarkastuksissa. Mitäänhän se ei varmaan auta, mutta saanpahan aina hetkeksi mielenrauhan. Emilian kuolinsyyhän oli istukan irtoaminen, joka luultavasti johtui siitä että tyttö oli pyöräyttänyt napanuoran kaulan ympärille viidesti. Tässä raskaudessa siis varmaan vahdin jokaisessa ultrassa napanuoraa. Vaikka ei siitä kuitenkaan ole mitään apua. 4d ultrassa SAATETAAN huomata jos napanuora on kaulanympärillä, mutta ei sille mitään voi tehdä. On se kuitenkin helpottavaa että hoitohenkilökunta ottaa pelkoni vakavasti.

Lomailua

Kävimme männä viikolla perheen kanssa lomareissulla Lappeenrannassa. Lapset piti käyttää hiekkalinnassa ja kesän ensimmäiset mansikat ostaa satamasta. Ja tietenkin piti atomit syödä satamakahvilassa. Kertaakaan ei satanut, vaikka uhkaavalta näyttikin monta kertaa.

Loppu reissu vietettiin risteilemällä Saimaalla. Vähän hassulta vaan tuntui kun mentiin kanava yhteen suuntaan läpi, käännyttiin heti sen jälkeen(kanava vielä näkyvillä) ja mentiin takaisin samaa reittiä. Siinä oli parkissa Venäläinen rahtilaiva ja niillä miehillä taisi olla hauskaa kun katselivat meitä hulluja Suomalasia:). Tytär jo jossain vaiheessa huusikin että äiti vaihda nyt jo kanavaa:)

Tänä vuonna hiekkalinnan teemana oli Villi Länsi. Taitavasti on hiekasta veistokset muovailtu, ei voi kuin ihailla.

Intiaanit ja rauhanpiippu Lähistöllä oli käynnissä junaryöstö. Onneksi oli sheriffi lähellä.

Nyt sitten selitys siitä, miksi nimi on enkelin jälkeen...

Se ei tässä tapauksessa pelkästään kuvaa sitä miten meidän perhe rakentaa elämää enkelin jälkeen. Siinä viitataan myös uuteen raskauteen enkelin jälkeen.

Heti Emilian synnyttyä päätin että vielä kerran uskaltaisin yrittää. Kun makasin sängyllä ja kuuntelin muiden äitien itkeviä lapsia seinän takana, päätin, että vielä minäkin olen tuolla oman lapsen itkua kuuntelemassa. Kun lähdin sairaalasta ilman vauvaa päätin, että vielä jonain päivänä minäkin katsoisin kuinka mies kantaa hissiin elävää lastamme.

Ensin en uskaltanut kenellekkään näitä ajatuksia kertoa. En uskaltanut edes lääkäriltä kysyä kuinka kauan meidän täytyisi odottaa ennen kuin uutta raskautta aletaan yrittää. Tuntui että olen kylmä ja tunteeton ihminen kun jo ennen tyttäreni hautajaisia alan miettimään uutta vauvaa. Tiesin itse että uusi vauva ei korvaisi Emiliaa. Ymmärsin että vaikka elävän lapsen saisin, olisin silti surullinen siitä etten saanut Emiliaa pitää. En kuitenkaan tiennyt miten saisin muutkin ihmiset tämän ymmärtämään.

Olin siis pitkään hiljaa. Ehkä varovasti jollekkin mainitsin että vielä joskus... mutta en sanonut että mahdollisimman pian. Sitten löysin joukon saman kokeneita naisia netistä ja kävin lukemassa käpy:n tukipaketin. Ymmärsin että en todellakaan ole ainoa joka miettii näitä asioita. Sen jälkeen uskalsin muillekkin siitä puhua. Kukaan ei ihmetellyt, kaikki ymmärsivät. Taidan joskus aliarvioida ihmiset.

Syy miksi halusin yrittää raskautta heti kun on mahdollista oli se että tunnen itseni. Tiesin että jos jään sitä odottelemaan ja miettimään en enää lopulta uskalla. Nyt sitten pari viikkoa sitten tein positiivisen raskaustestin. Ja sitten toisen...ja kolmannen...ja neljännen. Enkä tuntenut mitään. En hyppinyt riemusta niin kuin ihmisen joka huomaa olevansa raskaana pitäisi. Ajattelin vain että nyt se pelko sitten alkaa.

Tämä raskaus on vielä niin alussa että mitä vaan voi tapahtua. Enne esikoista minulla oli kaksi keskenmenoa, joten osaan ottaa nekin jo huomioon. Mahdollisesti (toivotttavasti) edessä on vielä n.33 viikoa pelkoa ja paniikkia.

Tästä se alkaa....

Meidän perheen elämä muuttui siis totaalisesti 17.2.2008. Olin yhdessä hetkessä muutunut onnellisesti kolmatta lastaan rv35+4 odottavasta, ristiäisiä suunnittelevasta äidistä surevaksi, hautajasia suunnittelevaksi enkelin äidiksi.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, että asiaa oli vaikea ihan heti tajuta. Istukka irtosi kokonaa, mitä kuulemma tapahtuu harvoin. Yleensä se jää jostain edes kiinni. Minulla se irtosi täydellisesti ja aivan yhtäkkiä.

Nyt tuosta on kulunut melkein puoli vuotta. Suru on muuttunut ahdistavasta surusta hiljaiseksi suruksi. Emilia on mielessä päivittäin. Koskaan en ole enää ehjä, mutta elämä jatkuu kuitenkin. Minulla on pienestä tyttärestäni kaunis muisto jäljellä.

Johonkin on pakko ollut surunsa purkaa. Minulla se keino on ollut kirjoittaminen. Tätä blogia ennen minulla oli blogi toisessa paikassa. Se ei kuitenkaan tuntunut lopulta oikealta paikalta tälle aiheelle ja päädyin vaihtamaan maisemaa.

Meidän tarinaa en tänne kokonaan nyt kirjoittanut. Se löytyy kuitenkin http://enkelivauva.suntuubi.com/ jos joku sen haluaa käydä lukemassa.



Erilainen onni

Sinä puutut pöydästämme.
Me sytytämme erityisen kynttilän.
Ihmiset joskus kysyvät,
enkö ole vielä päässyt yli sinusta.
Minä ihmettelen kovin,
mitä he tarkoittavat.

Sinä panit hammaspyörän pyörimään minussa.
Ketjureaktion ilman loppua.
Eteenpäin ja taaksepäin.
Olen kutonut sinut itseeni.
Kuin langan, joka vaihtaa väriä kuvakudoksessa.
Maaginen lanka, joka muistuttaa minua perspektiivistä .
Ja antaa minulle uusia aiheita,
joiden juuret ovat sisimmässäni.

Ei, en minä ole päässyt sinusta yli.
Miksi olisinkaan?
Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä annoit.
Ja olen onnellinen siitä,
että sinä kosketit minua
ja muutit minut kyynel kyyneleeltä.
Uskon, että se on sinun lahjasi maailmalle.

-Kristina Grahn-