sokerit päin prinkkalaa

Onpas taas aika mennyt hujahtamalla! Töissä mieletön stressi ja joulukiireet siihen päälle. No muutama päivä vielä ja helpottaa. Edessä kahden viikon joululoma ja sen aion huilia oikein kunnolla. Tammikuussa sitten edessä taas uudet tuulet töissä mutta niistä en aio vielä ottaa stressiä.

Raskaudessa on tapahtunut uutta sen verran että kävin sokerirasituksessa ja tunnin arvot sen verran koholla että joudun arvoja seurailemaan. Alkujärkytyksestä toivuttuani tajusin että tämä on hyvä asia. Joudun oikeasti katsomaan mitä suuhuni työnnän. Nyt siis voin kaikille vain hokea että minulla on raskausdiapetes, älkää kantako töihin niitä herkkuja:). Ja se on toiminut. Paino on pysynyt kurissa, hieman tullut alas päin. Vaikka tarkoitus ei tietenkään ole laihduttaa. Pitää vain tuo nousu kurissa. Ruokavaliolla olen saanut myös sokerit pysymään pääasiassa oikeilla lukemilla. Sunnuntaina tuli korkeita arvoja ihan koko ajan ja aamuisin on paastoarvot muutaman kerran heittäneet yli. Olo on huomattavasti parempi kuin muutama viikko sitten eikä illalla närästä juuri koskaan. Hyviin puoliin on pakko myös mainita se että kun koko ajan miettii mitä seuraavaksi söisi, ei jää aikaa panikoinnille ja pelolle. Lahja saa siis myllertää mielin määrin eikä äiti tajua olla huolissaan.

Lahjakin on voinut paljon paremmin, ainakin jos mitataan virkeydessä. Iltaisin maha hytkyy kun masussa tehdään jalkapalloharjoituksia ja päivälläkin liikkeitä tuntuu vähän väliä. Muutama viikko sitten käytiin kurkistamassa 4d-ultraan ja ihan oli oman näköinen lapsi. Vieläkään ei suostunut näyttämään kumpi on, vaan piti jalat tiukasti peppua vasten, mutta pääasia että kaikki oli kunnossa. Kaiken lisäksi pääsen vielä uudelleen pöydälle makaamaan kun kone ei jostain syystä ollut dvd:tä nauhoittanut, eikä käynnistä olisi jäänyt mitään dokumenttia. Suuri kiitos lääkärille joka tarjosi uutta aikaa tämän ilmaiseksi, vaikka olisi voinut vain pahoitella tapahtunutta.

Perjantaina lääkäri ja ultra! Vähän jännittää onko vauva pysynyt käyrillä vai onko kasvu edelleen hidastunut. Tämä hidastuminen on ihan oma diagnoosi, ei lääkäriltä kuultu.

jälleen kurkistus masunsisäiseen elämään:)

Mihin tuo iaka katoaa? Tas on mennyt pari viikkoa siitä kunn viimeksi mitään olen kirjoittanut. Ja paljon on tapahtunut siinä välissä. Ihanaa kun on lunta ja kaikki niin paljon valoisampaa. Haudallakin oli pitkästä aikaa kiva käydä ilta aikaan kun ei tarvinnut miettiä mihin astuu. Ja miten kaunista oli kun puhdistin havut lumesta ja laitoin lyhdyt palamaan. Vihreitä oksia ja eläviä kunttilöitä valkoisen maiseman keskellä. Kamera unohtui kotiin ja tuskin se tunnelma olisikaan siitä kuvasta välittynyt. Kunhan nyt vaan pysyisi maassa ja tulisi kerrankin valkea joulu!!!

Tänään käytiin Lahjan kera ensimmäisessä ylimääräisessä lääkärin ultrassa. Lääkäri vahvisti sen mitä jo aikaisemmin puhuttiin: minun mielenterveyteni vuoksi ultria on nyt joka neljäs viikko. Käynti oli ihana. Lääkäri kyseli kaikki Emiliasta ja kertoi jo myös paljon kuulleensa. Se vain vahvisti sitä että mikään silloin helmikuussa ei ollut ihan pientä ja olen siellä ihmisiä todella säikytellyt. Ihanaa kun otti tosissaan ja oli lämmin , ei kylmän etäinen. Lahja istui edelleen tiukasti lantiossa, joten sukupuolta oli täysin mahdotonta edes kokeilla nähdä.

Jännitti sen verran että yläpaineet oli vähän koholla, mutta muuten kaikki oli iahn hyvin. Painokin oli tullut alaspain 1,3kg. Nyt voi taas herkutella hyvillä mielin:). Ultraus oli nyt siinä huoneessa jota olin pelännyt. Sekin meni lopulta kuitenkin ihan hyvin ja olen hyvilläni että tuli sielläkin käytyä. Ei kummittele enää mielessä ja seuraavaksi voin olla jännittämättä joudunkohan siihen huoneeseen.

Nyt on pakko lähteä syömään. Voin herkutella sen 1,3kg edestä. Mitähän hyvää kaapista löytyisi!

RV 22

Lahja on tänään virallisesti VAUVA. Tarkoittaa siis sitä että jos nyt syntyisi, hengissä pitämistä saateettaisiin harkita. Ja sitä että nyt minulla on joka tapauksessa oikeus äitiysvapaaseen, ei tarvitsisi kinuta sairaslomaa, jos jotain sattuisi.

Odotin tätä päivää pitkään. Se oli yksi näistä etapeista mitä minulla tässä raskaudesssa on ollut: sitten kun se on ohi niin voin luottaa. Eipä tapahtunut mitään yhtäkkistä luottamuksen tunnetta. Olo on ihna yhtä epävarma kuin ennen. Seuraava etappi on muutaman viikon päästä oleva lääkärin ultra ja sitten 4d ultra. Sen jälkeen varmaan aletaan jo jännittämään niitä viikkoja kun Emilia syntyi. Kätilölle sanoin että tähän en enää uudestaan lähtisi. Murehtimaan kaikkea: milloin Lahja liikkuu liikaa ja milloin liian vähän, milloin outo olo alavatsassa on pahasta, milloin sitä odottaa ja epäilee että jos ei ole kasvukipuja kaikki ei ole hyvin.

Aloitin tänään aamun Emiliaa muistelemalla ja kuuntelemalla sitä musiikkia mitä kuuntelin silloin helmi-maaliskuussa. Johanna Kurkela oli kova sana silloin. Saa se kyllä vieläkin kyyneleet silmiin. Kaija Koolla on myös muutama ihan osuva kappale. Apulanta sitten kuuntelen lähinnä V.....seen, vaikka menee se muutenkin.

Ultra takana!

Eilen kävimme kurkkimassa Lahjan rakenteet äitipolilla. Hyvin oli pieni kasvanut ja ihan oikeilla viikoilla mentiin. Lahja onkin aika tarkka tapaus kun kaikki mitat vastasi täsmälleen viikoja 21+1, siis vain päivän etuajassa. Painoa oli arvion mukaan 409g, eli vielä on pieni ihan liian kevyt. Jos nyt malttaisi kunnolla kasvaa ja valmistua tuolla "turvassa" ennen kuin syntyy!

Ensimmäistä kertaa ultraan meno jännitti oikein kunnolla. Poika sairasti edellisen yön, joten uni oli hieman katkonaista ihan siitäkin syystä. Onneksi jouduin pojan kanssa jäämään kotiin maanantaina. Sain pienet päikkärit otettua ennen sairaalalle lähtöä.

Äitipolille mennessä ensimmäinen huone oikealla on se johon silloin helmikuussa minut kärrättiin sisään tarkastamaan onko vauvalla enää sykettä ja mikä on istukan tilanne. Sen muistaa niin elävästi kuinka tuijotin sitä kuvaruutua ja näin Emilian aivan liikumattomana. Sen näki heti ettei tytössäollut enää eloa. Tällä kerralla huoneen ohi kävellessä sormista vain pakeni tunto ja tuli muutenkin todella hermostunut olo. Sen pienen hetken kun odottelimme että pääsimme sisään varoin katsomasta ovea kohti. Toivottavasti en siihen huoneeseen joudu enää koskaa. Siellä on myös kaksi keskenmenoa todettu, joten ei kovin kivoja muistoja tuo se paikka.

Nyt kuitenkin kätilö vei ihan eri paikkaan. Tällä kerralla meidän historiaa ei oltu sen enempää ennalta tutkittu. Kätilö siinä papereitani selatessa vaan totesi että ai teillä on tälläinen ikävä tapaus ollut tässä. Kyseli sitten kovasti miten jaksetaan ja oli oikein mukava ja ymmärtäväinen.

Mielettömästi jännitti kavuta siihen pöydälle odottelemaan että kätilö asettelee dopplerin vatsalle ja kuva ilmestyy ruutuun. Onneksi ensimmäisenä näkyi vahva sydän. Lahja heitteli kuperkeikkaa ja oli mitä ihmeellisemmissä asennoissa. Välillä oli sormet suussa, välillä varpaat. Siinä vaiheessa kun kaikki oli todettu normaaliksi ja tiesin että Lahjalla on kaikki hyvin päätin kysäistä että minkäs merkkinen tulokas siellä pyörii. Kätilö yritti etsiä näkyykö mitään vehkeitä, mutta Lahja laittoi jalat tiukasti ristiin, eikä niitä avannut vaikka pitkään odoteltiin. Ei halunnut vielä paljastaa merkkiään:)Eletään siis vielä jänityksessä.

Kuvia saatiin taas kaksi ja niitä on nyt ihasteltu vähän väliä. Toinen on todella hyvä sivuprofiili ja muutamat ihmiset ovat jo sanonet ketä Lahja heistä muistuttaa. Äitin nenä on kuulemma(voi raukkaa) ja isoveljen prifiili muuten:)

Kolmen viikon päästä olisi sitten lääkärin tarkastus ja silloinkin ultrataan. Siitä enää kaksi viikkoa ja pääsisi 4d-ultraan ja taas muutama viikko kun sairaalassa tutkivat. Helpottaa kun tietää että pääsee niin usein katsomaan onko kaikki varmasti hyvin.

Ihmisten kylmyys

Satuin äsken netissä pörrätessä lukemaan erästä keskustelua jossa tuore ENKELIN äiti kirjoitti tunteistaan ja halustaa uuteen raskauteen. Luin vastauksia ja täytyy sanoa että ihmisten ajatusmaailma ihmetyttää kovasti. Monikaan ei ollut vastannut siihen mitä kirjoittaja kysyi, vaan liian moni oli takertunut sanaan ENKELI. Kuolleista kun ei raamatun mukaan tule enkelitä, vaan he siirtyvät vain toiseen paikkaan. Enkelit ovat asia erikseen!!!!

Nyt suututtaa. Olisi pitänyt tuo ketju jättää lukematta. Minulla ei ainakaan ole harhakäsitystä siitä että Emilia ei todennäköisesti ole oikeasti enkeli. Niin vain on helpompi ajatella ja miksi en saisi? Ketä se haitta jos me äidit jotka olememme ensin lasta kantaneet monta kuukautta ja siiten hänet haudanneet, sanomme lapsiamme enkeleiksi. Ja sen ei pitäisi olla keneltäkään pois, jos me ajattelemme heitä sellaisina valkoiseen pukeutuvina pieninä enkeleinä, joilla on nyt lämmin ja hyvä olla. Ihmiset voisivat oikeasti joskus ajatella vähän ennen kuin mielipiteitään kertovat.

Minulle enkelit ovat tärkeitä, ne muistuttavat Emiliasta. Aina nähdessäni oikein kauniin enkelin, haluan sen kotiin. Minulla kun ei ole enää mitään muuta lapsestani. En voi ottaa synttärikuvia kotia koristamaan tai ripustaa Emilian tekemiä piirrustuksia seinille. Laitan siis tilalle kauniita enkelitä. Ja kenestä se on väärin, pitäköön mielipiteensä ihan ominaan.

Kaikkien kuolleiden lasten äitien ei ole pakko sanoa lapsiaan enkeleiksi, mutta minulle se on helpompaa. Sanon paljon mielummin että Emilia on enkeli, kuin että Emilia on kuollut. Tiedän itse totuuden, mutta miksen saisi tehdä elämää itselleni ja muille läheisilleni paljon helpommaksi.

Ja kaikille niille jotka sille kirjoittajaparalle aiheuttivat mielipahaa, toivon isoa paisetta suoraan otsaan!!!!

Halloween

Tällaisen tekaisin eilen työporukalle viemisiksi kun oli minun kahvivuoroni. Ohje on suoraan k-kaupan lehdestä ja noudatin sitä melkein kirjaimellisesti. Jauhot vaihdoin vain gluteenittomiin. Kakku sai huomiota osakseen jo silloin kun avasin kuvun ja maistelun jälkeen jokainen keshui kakkua. Vähän jännitti miten porukka suhtautuu salmiakkiin ja lakritsiin kakussa, mutta hyvin näytti kelpaavan. Jokainen santsasi. Tarkoitus oli huomiseksi tehdä kotiin samanlainen mutta taitaa tulla aikapula eteen. Joskus myöhemmin sitten.

Lahja on ilahduttanut äitiä möyrimallä oikein kovasti aina tiettynä vuorokauden aikoina. Ei kuitenkaan liikaa että olisin jo huolissani siitä onko sotkeutunut napanuoraan kuten siskonsa. Välillä tietenkin sekin kyllä tulee mieleen, mutta ei liian usein.

Maanantaina käydän kurkkimassa masunsisäistä elämää telkkarista kun on rakenneultra. Mieli tekisi kysäistä kumpaa kotiin odotellaan, mutta se on vielä miehestä kiinni. En ole vielä lopullista lupaa saanut. Taidan kuitenkin kostoksi olla kuuntelematta hänen mielipiteitään. Ei nimittäin ryökäle äsken lähtenyt kaupasta ostamaan minulle mandariineja, vaikka pyysin kun mieli teki niitä ihan mielttömästi(kuten jokaisena iltana tällä viikolla:). Kummallinen ihminen;)

Ei ole enää kuin muutama viikko siihen kun Lahjasta tulee oikea vauva! Sitä odotellessa...

Ikeassa

Siitä onkin vierähtänyt aikaa kun viimeksi olen mitään kirjoitellut. Päivät on olleet niin täynnä kaikkea ja tämä loputon väsymys niin totaalista ettei mitään jaksa. Alkaa jo usko loppua että meneekö tämä väsymys ohi missään vaiheessa. Muuten ei olisi niin väliäkään, mutta töissä joutuvat raukat katselemaan haukottelvaa ja väsynyttä työkaveria, joka ei jaksaisi turhaan sormeaan nostaa saati kävellä:)

Eilen lähdettiin syysloma reissulle ikeaan. Paljon tuli ostettua kaikkea todella tarpeellista kun halvalla sai. Ikean suuri kassi ei tavaroille riittänyt vaan osa piti kantaa käsissä. Silti lasku ei ollut ihan mieletön. Sovittiin vielä kavereitten kanssa tämä otetaan joka vuotiseksi tavaksi.

Lähtiessä päätin että jos Lahjalle jotain kivaa löytyy, ostan sen enkä mieti tuleeko varmasti käyttöön. Löysinkin kivan pussin tavaroille ja pussilakanasettiäkin käsissä pyörittelin, mutta jätin lopulta hyllyyn. Tarkotus oli myös ostaa pinnasänkyyn katos, mutta sen unohdin siinä hötäkässä. Täytyy siis vielä ennen helmikuuta käydä Ikeassa pyörähtämässä:)

Mahoja käveli vastaan joka kulmassa ja aina huomasin ajattelevani kuinka heillä on määräpäivänä varmasti se elävä pieni käärö sylissään ja miulla taas raskaat hautajaiset edessä. Ajatus tuli ihan automaattisesti ja tuntui niin todelliselta että pelottaa.

Muistoja

Tänään taas mietin sitä miltä tuntui sairaalasta lähteä kotiin ilman lasta. Ei sitä voi itkemättä miettiä.

Muistan kuinka mies saatteli minut sairaalan suihkuun. Tiesin että suihkusta palatessani pääsisin lähtemään kotiin. Toisaalta odotin kovasti kotiin lähtöä. Elävät lapset olivat kotona ja tytär vielä flunssassa. Oli kiirre päästä katsomaan että kaikki on hyvin ja tytöllä hyvä olla. Toisaalta en olisi millään lähtenyt kotiin ilman nuorinta lastani, joka jäi siunauskappeliin makaamaan.

Matkalla suihkuun vastaan tuli juuri kotiin lähdössä oleva tuore perhe.Isä kantoi pientä vauvaa kopassa ja hymyili leveästi. Kun katsoin äitiin, näin vain vihaisen naisen, joka oli selvästi kyllästynyt kaikkeen. Teki mieli mennä kertomaan että tämän pitäisi olla hänen elämänsä onnellisin päivä, hymyile hyvä ihminen.

Katsoin viimeisen kerran huoneeseen jossa olin viettänyt elämäni luultavasti kaameimmat kolme päivää ja laitoin oven kiinni. Otin miestä kädestä ja lähdimme kulkemaan hissiä kohti. Toivoin niin kovin että saisimme olla hississä kahden, että voisin itkeä tuskaani rauhassa. Se toive ei kuitenkaan toteutunut vaan viereiseltä osastolta seuraamme liittyi vanhempi pariskunta. Kumpikin näki mistä tulimme ja huomasi varmasti punaiset turvonneet silmät ja pakolla tulevat kyneleet.

Kun auto kaarsi pois sairaalan pihasta, tuijotin kappelin ovea ja mietin miksi minun täytyi jättää kaikki haaveeni sinne!

Sitä en halua enää koskaan kokea ja silti olen taas itseni saattaanut tilanteeseen missä se on ihan mahdollista. Kukaan ei voi sanoa lähteekö Lahja mukaamme sairaalaasta keväällä vai haemmeko hänet myöhemmin hautajaisia varten. Nyt täytyy vain uskoa ja toivoa parasta.

Kuvia!

Tätä ei siis kukaan huomaa:)...
Tässä (ylemmässä) kuvassa Lahja on jotain 11+ vanha. Harmittaa kun ei tullut kuvaushetkeä merkittyä muistiin, mutta kuva on otettu np-ultra viikolla.

Tämä jälkimmäinen taas on otettu toissa viikolla, rv 13. Kuvat on hieman huonoja. Itse olen ne näpännyt. Voin sanoa ettei ole kuitenkaan niin helppoa kuin luulisi. Tai ehkä se on minulle vaan jotenkin erikoisen vaikeaa. Tulee väkisin itseään käännettyä vika suuntaan tai sitten kamera on suunnattu ihan väärin. Kyllä noista kuitenkin ero on näkyvissä.

Alkaa olla jo pienoinen ongelma kuinka tuon mahan saa katseilta peitettyä. Toissa iltana lasten vanhempainillassa tuntui ahdistavalta kävellä kaikkien eteen. Menin vielä paikalle hieman myöhässä joten kaikki muut varmasti jo istuivat paikoillaan. No, kukaan ei kysynyt niin asiasta ei tarvinnut keskustella. Jotenkin haluaisin että mahdolllisimman moni ei asiasta tietäisi. Ei tarvitsisi sitten kaduilla kysyjille selitellä jos jotain menee taas pieleen.

Emiliasta laitettiin silloin paikallislehteen kuolinilmoitus ihan siinä tarkoituksessa että tuttavat jotka tiesivät että odotan, lukisivat suru-uutisen sieltä. Lopputulos oli se, että ne jotka eivät edes Emilian odotuksesta tienneet, laittoivat suruvalittelut. Silti kaupassa jouduin vastailemaan iloisiin uteluihin siitä kumpiko sieltä nyt syntyi ja selittelemään miksi vauva ei ole mukana. Eli ei mennyt ihan suunitelmien mukaan sekään.

Neuvolan terveiset

Neuvolassa taas käyty ja kaikki oli hyvin. Paino noussut minun mielestäni liikaa, neuvolan täti ei ollut huolissaan. Lahjan sydän jympsytti niin kovaa neuvolan doppleriin, että täti melkein säikähti. Sanoinkin että on kotona kuulunut joskus yhtä hyvin. Silloin olen ollut huolissani jos on jotain vikaa, kun on niin voimakas ääni!!!! En ole siis mihinkään tyytyväinen, en edes vahvoihin sydänääniin.

Liikeitä olen tuntenut pitkin viikkoa ja muutama tuntui jo viime viikolaa. Se on aina niin ihana tunne kun tuntuu pieni muksaus tai hipaisu mahasta. Silloinkin vaan iskee se epäilys ja miettii ettei Lahja nyt vain liikaa liiku. Ei saa leikkiä sen napanuoran kanssa kuten sisko teki.

Maha on jo kasvanut ihan huimasti. Missään edellisessä raskaudessa ei ole tätä vauhtia kumpu näkynyt. Nyt luulisi että mennään jo puolessa välissä raskautaa. Silti kukaan ei uskalla sanoa mitään tai kysyä odotanko. Eipä siinä, en itsekkään kehtaisi. Siinä on kuitenkin se vaara että en olisikaan ja kysyjä saisi aikaan vain surua ja murhetta. Täytyy vain rohkaistua itse asia paljastamaan. Hyviä ideoita otetaan vastaan. Netistä löysin hupaisan kakunkoristeen, missä oli vauvamahainen nainen vaaálla ja teksi HUPS! Nyt en sellaista löydä enää mistään. Harmi, sillä se olisi hauska ja voisin kertoa uutisen ilman sanoja. Asiasta puhuminen on niin vaivauttavaa. En haluaisi siitä keskustella tai varsinkaan onnitteluja ottaa vastaan ennen kuin se eklävä vauva on turvallisesti kotona.

Eilen tuli 7kk Emilian syntymästä. Meillä oli kotona syksyn ensimmäinen kynttilä meri. Sitä ihastelin ja tuijottelin Emilian kuvaa. Otetiin myös taas Emilian oma laatikko esiin kaapista ja pääsin hipelöimään Emilialle ostettua pientä vaalenpunaista asua. Se oli ostos joka minun oli jostain syystä pakko tehdä kolme päivää ennen Emilian syntymää, vaikka en tiennyt onko tulokas tyttö vai poika. Tottakai tänään töihin lähdettiin pussit silmien alla. Se kuuluu taudin kuvaan. Eikä kukaan varmasti ihmetellyt.

Tältä tuntuu tänään....

Mielessä pyörinyt koko päivän pätkä apulannan biisistä Paha ihminen:

Tämä ei ole kuolinvuode: ole hyvä ja tee se muualla
Hygienian vuoksi on syytä kantaa verhoo
ettei aivan kaikkien tarvi nähdä tuollaista
vaikka ne rakastaa kyllä tirkistellä
ja tuntea ylemmyydentunnetta,
jota ne ei koskaan lunasta
niille on vahingonilo iloa puhtaimmillaan

Täältä kopioin sanat

(Ja kertoohan joku jos on laitonta muiden sanoituksia omissa blogeissa julkaista. Nimim. ylivarovainenkaikessa)

Oikeasti jotkut ihmiset käyttäytyvät noin. Pelkäävät että saavat minulta kuulla liikaa, mutta kuitenkin puhuvat asiasta keskenään mielellään. Pelkurit!

Yhteiseloa

Kyllä se mieskin tulee varmasti joutumaan koville tässä raskaudessa...

Eilen dopplerilla illalla kuuntelin sydänääniä kun se yhtäkkiä lakkasi toimimasta. Patteri oli lopussa. Huutelin miehelle tästä ikävästä tapahtumasta, joka nousi heti tietokoneelta omista hommista ja meni katsomaan löytyykö uusia pattereita. Uusia ei ollut kaapissa ja mies istui takaisin koneelle jatkamaan hommia. Yritin pärjätä koneessa olevan patterin kanssa ja vääntelin virtaa ees taas. Oli vähän turhauttavaa ja ääneen jo jupisin että pitäisikö ottaa jostain palovaroittimesta patteri lainaksi. Olin edellisenä yönä herännyt tunteeseen että kaikki ei ole hyvin ja sanoin sen siinä samalla ääneen. Mies nousi taas heti konelta, kiipesi tuolille ja irrotti palovarottimen patterin. Kokeili vielä kielellään onko varmasti riittävästi virtaa. Oli siinä, vielä viiden minuutinkin jälkeen kihelmöi kuulemma kielenpäätä.

Nyt sitten pääsin Lahjaa metsästämään ja siinä samalla taas ääneen mietin että pitäisi tilata uutta geeliä. Entinen on jo melkein loppu. Kohta koneelta huudeltiin että minkä merkkistä se oli. Täältä löytyy eri hintaisia. Sain suosikkeihin listan eri liikeistä missä geeliä myydään.

Lahjakin vihdoin löytyi ja sain huokaista helpotuksesta. Oli taas oman sykkeeni takana niin hyvin piilossa ja vasta kun alkoi epätoivoi vallata ja mietin kuinka joudun neuvolaan soittamaan seuraavana päivänä, Lahja ilmestyi piilosta. Vahvasti sykki sydän ja liikahteli pieni.

Kuinkahan monesti mies joutuu tulevaisuudessa (toivottavasti)turhia pelkoja kuuntelemaan. Pelkoja tulee luultavasti heti jos vauva ei liiku. Tai jos liikkuu paljon, saa varmasti napanuoran taas ympärilleen. Ei ole helppoa tämä elämä.

Haudalla

Päätimme eilen sateesta huolimatta että hauta täytyy laittaa jo syksy kuntoon ja lähdimme tyttären kanssa istuttamaan haudalle kanervia. Nostimme ensin liljat pos maasta ja lisäsimme kummulle hieman uutta multaa. Liljat istutetaan kotipihaan ja viedään kesällä sitten leikkokukkina Emilian haudalle. Eivät sopineet haudalle koska olivat niin reilusti hautakiveä korkeammat. Valitsimme puutarhalta kaikkein upeimmat kanervat ja reunustimme koko kiven niillä. Nyt näyttä kauniilta kaikkine enkeleineen. Paikka on taas sellainen rauhallinen niin kuin sen haluaisinkin olevan. Pahoitteluni että kuva on niin valoittunut. En ole tottunut siihen että aurinko paistaisi, enkä siksi varautunut liikaan valoon. Harvinaista herkkua tänä kesänä ja syksynä. Kuvat on siis otettu tänään kun aurinko paistoi, ei eilen kun tuli vettä taivaan täydeltä.






Viime äitienpäivänä veimme äitini haudalle enkelin jolla on sylissään pieni vauva. Se oli meidän tapamme pyyttää että mummo pitäisi hyvää huolta pienestä. Eipä sitä varmasti tarvitse pyytää. Mummo oli eläissään hulluna lapsenlapsiinsa ja varmasti huolehtii Emiliasta todella hyvin.

Nyt enkeli on mahtavan näköinen pienten punaisten ruusunnuppujen keskellä.

Vaivoja

Nyt väsymyksen lisäksi vaivoihin on tullut päänsärky. Tälläkin hetkellä ohimoa kiristää ja tuntuu että täytyisi päästä pimeään huoneeseen ja silti istun tuijottamassa tietokonetta, älykästä). Yhtenä aamuna töissä ilmoitin että "kuulkaas hyvät ihmiset, minä taidan olla työnteolle allerginen kun alkaa päätä kivistää heti kun työt aamulla alkavat". Siitä lähtien olen saanut aamulla rauhassa istua ja juoda teetä ennen kuin työasioita on tarvinnut alkaa miettimään.

Nälkä on myös ainainen seuralainen. Voisi luulla että kun päätä särkee, ei tekis mieli syödä, mutta kyllä se minulla on ihan toisin päin. Koko ajan pitäsi jotain saada. Yhtenä iltan bb:tä katsellessa päätin yhtäkkiä että haluan hernekeittoa. Onneksi sitä oli kaapissa, ei tarvinnut miehen huoltsikalle raahautua.

Ja se ainainen syöminen aiheuttaa sen että vatsa on koko ajan käymistilassa. Sääliksi käy jo miestä joka joutuu samassa huoneessa nukkumaan. Eikä tuulettaakkaan voi näillä ilmoilla jatkuvasti.

Muutaman viikon päästä alkaa närästys ja siitä vielä vähän eteen päin kun rappuja ei jaksasi enää nousta. Ja vessassa ravaaminen vaan tihenee loppuakohti. Puhumattakaan issias vaivoista ja nukkumis ongelmista. Mutta en valita. Olen valmis ottamaan vaikki kaikki maailman raskausvaivat jos saan elävän lapsen kotiin, terveenä.

salaisuus paljastuu pikkuhiljaa

Lapsille on nyt Lahjasta kerrottu ja innoissaan ovat molemmat(huokaisee helpotuksesta). Tässä olisi voinut käydä huonomminkin. Varsinkin tytär oli erittäin realistinen tulevista tapahtumista. Kertoi että mielellään ottaisi Lahjan tänne meille kotiin sitten helmi-malliskuussa, mutta jos se ei tapahdu, onpahan Emilialla seuraa. Kerroin tytölle että Emilialla on niitä kavereita jo ihan tarpeeksi. Kyllä tämä vauva halutaan nyt kotiin asti. Oli kuitenkin lohduttavaa että ottivat sen niin rauhallisesti, ilman paniikkia.

Töissä en ole vieläkään saanut kerrottua. Eiköhän viimeistään viikon päästä joudu kertomaan kun on virkistäytyminen ja ajttelin pysyä alkoholittomalla linjalla. Tai sitten huomenna kun töissä on ruokana maksapihvejä, enkä aikonut niitä ottaa ainuttakaan.

Vieläkin väsyttä ja ihan mielettömästi. Olin jo toivonut että kun 12-viikkoa tulee täyteen, alkaa väsymyskin helpottaa, mutta ei taida käydä niin. Kyllä tämän kestää, jos masussa vaan on kaikki kunnossa.

Vainoharhaa

Tuntuu nykyään että mitään ei voi suuhunsa laittaa. Kaikessa on varmasti joku bakteeri. Salaatit on hyviä ja niitä tekee mieli kokoajan, mutta... Jos kurkku on yhtään pehmennyt, se tarkoittaa sitä että siinä ovat bakteerit jo alkaneet kohisten kasvaa-roskiin. Salaatisssa tummia, ei hyvä-roskiin. Paprikan sisällä mustaa (mikä on enen vain kaavittu pois ja syöty kaikki hyvä paprikasta)-nykyään roskiin. Tämä on yhtä tuhlausta.

Ja sitten liha. Varmasti ei ole ikinä kypsennetty kunnolla. Ja siinä vaiheessa kun siihen voi luottaa, on jo liian kuivaa.

Muiden tekemä ruoka on kaikkein pelottavinta. Onko sallaatti varmasti pesty? Mitä pakastevihanneksia on käytetty salaatissa ja onko ne keitetty? Onko lihan säilytetty kunnolla jääkaapissa ennen valmistusta? Onko kokki pessyt kädet huolella ennen ruuan käsittelyä? Lista voisi jatkua loputtomiin.

Tähän alkaa jo todella kyllästyä. Olisi ihanaa käydä ravintolassa nauttimassa hyvästä ruuasta (minä nautin ruuasta ehkä liikaakin), mutta sen sijaan istun pöydässä ja mietin mitä kaikkia tauteja Lahja voikaan ruuasta saada.

Järkevä huoli ravinnosta raskauden aikana kannattaa pitää. Turhat riskit on syytä jättää pois. Emiliaa odottaessa onneksi kieltäydyin muiden painostuksesta huolimatta esimerkiksi graavilohesta ja tuorejuustosta. Ja hyvä oli että kieltäydyin. Muuten olisi nyt mielettömät itsesyytökset.
Tässä raskaudessa huoli on vaan mennyt lievästi sanottuna yli ja tuntuu että vainoharhat vaan lisääntyvät koko ajan. Saa nähdä millä ruokavaliolla ollaan helmikuussa:)

Unista

Aikaisemmin puhelin jo levottomista unista. Nyt voisin hieman enemmän asiasta kirjoittaa.

Olen aina ollut kova näkemään unia ja muistan ne myös usein(muuten muisti kyllä pätkii urkalla). Koskaan en ole kuitenkaan unissani kävellyt! Siis ennen tätä raskautta! Viime viikolla yhtenä yönä herasin makuuhuoneen ovelta seisomasta. Kädet oli ojossa ja käsissä minulla oli muka petrimaljat. Jotain näytteitä siis olin keräämässä. Mitään muistikuvaa siitä miten tähän tilanteeseen olen joutunut. Jännityksellä odottelen milloin lähden ensimmäiselle yölliselle happihypylle pihamaalle.

Muut levottomat unet ovatkin sitten liittyneet vauvoihin. Eräänä yönä näin unta että mies tuli minulle ilmoittamaan että olin kaksi päivää aiemmin saanut pienen poikavauvan. Olin ilmeisesti ollut työkiireissä niin kiinni etten itse ollut synnytystä huomannut:) Mies sanoi unessa että on ollut hieman vaikeaa kuunnella pojan nälkää kun en ole ollut imettämässä. Poika oli suloinen ja rakastuin nyyttiin heti.

Seuraavana yönä näin unta että olin menossa naimisiin. Meillä oli tupla häät, minä ja mieheni sekä miehen veli avovaimoineen. Olimme molemmat morsiammet raskaana unessa (minä vähän pidemmällä) ja siksi olimme pyytäneet lääkärin paikalle tarkistamaan että kaikki on kunnossa ennen vihkimistä. Minua tarkastaessaan lääkäri otti vielä keskenkasvuisen vauvan kohdustani, näytti minulle ja sanoi että "näetkös, terve on, pistetään takasiin"!!! Kuitenkin lasta takaisin laittaessa huomasi että "tältä meni nyt napanuora poikki ja istukkakin jo irtosi, joten ei laitetakkaan takaisin". Unessa seisoin alttarilla ja katsoin kun ihmiset ihmettelivät puuttuvaa mahaani. Lääkäri kantoi luokseni kaunista pientä tyttö vauvaa, joka oli valkoisiin kapaloitu. Tyttö ei muistuttanut lainkaan Emiliaa. Hänellä oli vaalea kihara tukka ja suuret silmät. Emilian hiukset olivat täysin mustat, silmiä en nähnyt ollenkaan.

Mies on myös nähnyt vauvoista unia, lähinnä painajaisia:)

Ensimmäinen hankinta

Uskalsin ostaa Lahjalle jo ensimmäisen tarvikkeen, pienen suloisen kestovaipan. Netissä etsiessäni tietoa kestovaipoista satuin tälläiseen nettikauppaan ja suurena Nalle Puh fanina oli pakko yksi tilata. Tänään se ihanuus sitten kolahti postilaatikkoon.

Sivuilla sai siis itse "suunitella" millaisen vaipan haluaa kotiin tulevan. Sain siis valita erilaisista kuvista mieleiseni ja päättää siihen sopivan värin. Jos en ihan väärin muista imuja sai itse valita ja sen ottaako nepparit vai tarran.

Värinä tuo oranssi oli tällä kertaa paras. Paitsi että sopii hyvin nalle puhiin, on myös aika neutraali. Voisin tuossa vaipassa hyvin kuvitella sekä tytön että pojan. Ihan varmasti sitten joskus jos sukupuoli selviää, käyn muutaman siihen sopivan tillamassa.

Kestovaipoistahan en ymmärrä mitään. Aikaisemmin ei ole edes tullut mieleen että sellaisia alkaisin käyttämään. Pikkuhiljaa opettelen kaikki ne pienet monimutkaisuudet joita onnistunut kestovaippailu pitää sisällään. Vakaa aikomus olisi kuitenkin ainakin pääasiallisesti kestoja käyttää jos se elävä kotiin maaliskuussa tuodaan.

Tämä ostelu ei nyt tarkoita sitä että vieläkään olisin varma siitä että maaliskuussa meille ihan oikea elävä vauva tulisi. Pakko on jo kuitenkin yrittää vähän saada sitä mahdollisuutta todellisemmaksi. Alusta asti olen päättänyt että en jätä hankintoja tekemättä, vaikka pelottaa. Aion ihan terapiaksi shoppailla niin paljon kuin rahapussi antaa myöten. Shoppailuhan on tunnetustu hyvin terapeuttista. Harmi vaan kun se vaati enemmän rahaa kuin olisi itsellään:)

Sain muuten jo muutama viikko sitten eräältä ystävältä tälläisen taulun lahjaksi. Tätä ei varmaan paljon tarvitse selitellä:)

Lahja ruudulla

Tänään käytiin niskapoimu-ultrassa Lahjaa moikkamassa. Pienellä oli kovasti vauhti päällä, eikä ensin meinattu mittoja ssada. Rauhoittui sitten ja lopulta oli ihan paikallaan. Olisi kyllä saanut loppuun asti liikehtiä kunnolla, että olisi jäänyt luottavaisempi olo. Pääasia että sydän löi vahvasti.

Lahja oli hieman pidempi kuin kuukautisista voisi laskea, 47mm. Ultran mukaan la olisi 13.3, joka on muuten perjantai. Pidettiin se kuitenkin siinä 16.3. Ei kuulemma lähdetä muuttamaan jos ei heitä vähintään viikolla. Eikä siinä mitään. Näillä mennään. Rakenteessa sitten katsotaan se lopullisesti.

Lääkäri oli mukava ja ymmärtäväinen. Pääsen jo rv 24 ensimmäiseen ylimääräiseen tarkastukseen ja siitä sitten jatketaan ilmeisesti neljän viikon välein ainakin aluksi. Luulen että pyydän loppua kohti kahden viikon välejä.

Turvotusta ei ollut hälyttävästi, 0,6mm. Verikokeet selviävät sitten muutaman viikon kuluttua. Nyt taas odotetaan kuin kuuta nousevaa marraskuun alkua ja rakenneultraa. Voi kun aika menisi nopeasti. Aikaisemmin olen ollut raskaudesta nauttivaa tyyppiä. Olen tykännyt mahasta ja siitä tunteesta kun joku möyrii sisällä. En ole niin kiirehtinyt synnytykseen pääsyä. Nyt toivoisin että aika menisi nopeasti ja tulisi jo maaliskuu. Toivottavasti silloin on pieni elävä sylissä.

Lapsille ajateltiin huomenna kertoa Lahjasta. Pitää nyt tarkkan miettiä mitä sanotaan. Pojalle asia varmasti kova paikka ja hänen kanssaan siitä pitää luultavasti puhua usein. Kun saisi oman huolen vähän peittoon. Vaikka tietenkin ihan totuuden mukaisesti puhutaan. Tälläkin kerralla voi mennä kaikki vikaan, tai sitten olla menemättä. Sitä kun ei koskaan tiedä.

Tämä täytyy kokeilla

Sain siis MRS.MARPLELTA ohjeen linkityksestä. Toivottavasti toimii!

Eilen vietettiin miehen ja lasten kanssa loppukesän sunnuntai iltapäivä mikroautoilemassa. Aurinko paistoi ja pilvetkin pysyivät poissa. Ainut mikä vaivasi oli mieletön väsymys. Hiljaisella hetkellä meinasin autoon nukahtaa ja muutenkin oli silmät painua kiinni koko ajan. Vaikka kestinkin loppuun asti hereillä, jouduimme lähtemään pois radalta kun meinasi jo rakko haljeta:). Onneksi oli molemmat kuskit saaneet tarpeeksi kierroksia radalla, eikä ketään jäänyt harmittamaan.

Olen jo joskus maininnut lyhyistä työpäivistä, jotka minulla on siis se 5h/päivä. yhtenä päivänä viikossa 8h. Silti ei meinaa jaksaa loppuun asti ja uni meinaa tulla ensimmäisen tunnin aikana. On se aika noloa kun alkaa suu repeämään jo ruokatunnin jälkeen ja muutama tunti pitäisi muka vielä jaksaa. Loppu päivästä olenkin jo niin jäässä ja tajuton, ettei kenenkään mitään ohjeita kannata ainakaan antaa, ei varmasti mene perille.
Kotiin kun vihdoin pääsen, lysähdän ensin sohvalle, kunnes tajuan että pitäisi jotain tehdä että pysyy hereillä iltaan asti. Ja kun kello on kahdeksan ja lapset sängyissä, tämä äiti menee jo rauhoittumaan nukkumaan. Viimeistään kymmeneltä ollaan NukkuMatin mailla:). Ja unet ovatkin sitten jo ihan eri juttu. Siitä toisella kertaa. Hattua nostan niille raskaana oleville, jotka tekevät pidempää päivää töissä tai koulussa.

Lastenjuhlat

Huoh!!! Nyt ne on sitten vietetty ja hengissä selvittiin. Laskin varovasti että poikia oli 12 ja tyttöjä 6. Meillä on tänään pelattu pleikkaa, hypitty trampoliinilla, hoidettu pupuja, koottu leegoja ja leikitty lekkeriä, syöty karkkia, juotu limppaa, ajettu mopolla...Kaikki lapset poistuivat koteihinsa vahingoittumattomina:) Siitä kiitos ehkä kuulluu kuitenkin muille ihmisille, jotka enemmän hoitivat lasten vahtimisen. Minä keskityin tarjoiluihin;)

Tässä muutama kuva tarjottavista.

Tyttärelle tein heppakakun. Liitän loppuun linkin mistä vuuan osti, jos muistan. Vielä en ole oppinut miten ne saa silleen fiksusti tekstiin, niin kuin ainakin Ms.Marpple tekee(tuonkin olisi voinut linkittää). Hevosesta tuli siis valkoinen kun tyttären mielestä valkoiset ovat kauneimpia hevosia. Ympärille tuli vihreää "ruohoa" ja silmäksi suklaan palanen.

Poika halusi tänä vuonna Dinokakun. Kakusta olisi saanut vielä kauniimman, ellei äiti olisi ollut niin pihi etä päätti kaupassa tyytyä vain yhteen pulloon väriainetta. Kakkuun olisi sopinut esimerkiksi keltainen ihan hyvin.

Nämä olivat ensimmäiset hahmokakut minulla, eikä niiden koristelu loppujen lopuksi ollut niin vaikeaa, ettenkö vielä tälläisiä joskus tekisi. Sokericreme jätetään kuitenkin suosiolla tulevaisuudessa tekemättä ja tyydytään vanhaan kunnon kermavaahtoon.

Ai niin, se linkki: http://www.kakkunetti.fi

Aavistuksia

Eilen olin aivan varma että olimme menettäneet Lahjan. Tuli aivan puun takaa sellainen tunne ettei masussa enää elämää olisi ja olin siitä niin varma että miehellekkin sen jo kerroin. Tuntui surulliselta ja epätoivo meinasi vallata, vaikka mitään todisteita siitä etteikö Lahja olisi elossa ollut.

Puolisen tuntia etsin ääniä dopplerilla luovuttamatta ja lopulta löysin. Vain hetken malttoi Lahja kuitenkin pysyä paikallaan, eilen taisi olla meno päällä. Kolmesti etsin sykkeen väkisin, vasta sitten pystyin käymään rauhallisin mielin nukkumaan. Lahjaa piti vielä vähän torua että ei äitiä saa noin säikyttää. Heti pitää tulla kuuluiville kun on asiaa:)

Tunne kun epätoivon keskellä äänet sain kuulumaan on jotain ihmeellistä. Niillä voimin taas muutama päivä mennään.

Minusta on mukava käydä lukemassa muidenkin odottajien blogeja. En kuitenkaan uskalla koskaan mihinkään kommentoida. Tietysti voisin kommentoida ilman nimeä, voisihan sitäkin harkita. Pelkään että onnellisesti odottavat saavat turhia pelkoja jos eksyvät lukemaan näitä asioita. Tyhmää, eikö. Minustakin vain olisi niin mukavaa kun voisin vielä odottaa ilman tätä kamalaa pelkoa, vailla sen suurempaa huolta. Olisi kiva kuulua joskus tavallisiin odottajiin ja keskustella tavallisista asioista. Välillä ainakin.
Jos siis odotat vauvaa ja kirjoitat blogia, jätä kommenttia. Uskallan sitten ehkä kommentoida jotain sinullekkin:) Tai vaikka et blogia kirjoita, kirjoita silti.

Kamala maailma

Välillä sitä itsekseen miettii onko loppujen lopuksi oikeutettu valittamaan lapsensa kuolemasta. On ihmisiä jotka joutuvat kokemaan menetyksen niin niin paljon kamalammalla tavalla. Meidän Emilia nukkui pois (toivottavasti) rauhallisesti, tietämättä oleenkaan mitä tapahtui. Emilia oli kuollessan kohdussani,siinä turvallisen tuntuisessa, tutussa paikassa. Joku joutuu miettimään miten oma lapsi on kärsinyt tai pelännyt yksin! Liian moni joutuu lopunelämäänsä miettimään mitä olisi voinut tehdä toisin, vaikka mitään ei yleensä olisi ollut tehtävissä.

Ei voi kun ihmetellä millainen ihminen ottaa toiselta hengen, harkitusti tai harkitsematta. Ja vielä lapsen tai nuoren, viattoman olennon joka ei varmasti ole tehnyt mitään pahaa. Pelottaa oman tyttären puolesta kun ajattelen hänen teini vuosiaan.

Kaikille äideille ja isille jotka ovat joutuneet kokemaan oman lapsen kuoleman tavalla tai toisella, paljon paljon voimia!

Synttärit vietetty

Nyt on sitten synttärit vietetty, kuten otsikosta jo tuli selväksi;)

Porukkaa ei loppujen lopuksi ollut niin paljon kuin yleensä lasten synttäreillä ja tavoista poiketen ilmakaan ei ollut tänään niin kuuma. Juhlat vietettiin siis rauhallisesti, ilman turhaa hässäkkää. Välillä sain jopa itsekkin istua sohvalle turinoimaan, mikä ei ole normaalia lasten juhlissa.

Pojalle leivoin tänä vuonna kinuskikakun, hänen omasta toivomuksestaan. Kinuskiin lisäsin vielä maitosuklaatakin. Tuli ihan hyvä päällinen. Ensi viikolla molemmat saavat lapsellisemmat kakut kun vietetään kaverisynttäreitä. Kuten kuvasta näkyy, koristeet pääsivät vähän sulamaan kakun pinnalle. Se johtuu siitä että tämä kokki oli ihan liian kiireinen ja koristeli vielä lämpimän kinuskin:) Kynttilöiden kanssa kakku näytti ihan hyvältä.

Tytär sai itse koristella kakkunsa ja siihenkin tuli mansikoita päälle. Lisäksi raaputin valkosuklaata päälle sekä väliin. Huomasin muuten että tänä vuonna ainoat tarjottavat mitkä eivät suolaisten lisäksi sisältäneet suklaata olivat muumi keksit:) Huomaa... Kakun alla aikaisemmin mainitsemani jalanjälkiliina. Vähän huonosti näkyy, mutta kun tarkasti katsoo...
Voileipäkakkua teki hirveästi mieli ja päätin uskaltautua sellaisen väsäämään ensimmäistä kertaa. Sisallä kakussa on lohta. Kakusta tuli ihan hyvää, koristelut eivät juurikaan mairittele. Taas saadaan syyttää kiireistä kokkia, jolla ei ollut aikaa paneutua tarjoilujen visuaaliseen puoleen.Onneksi sain eilen apuja leivontaan, kun ystävä kävi leipomassa tiikerikakun ja auttamassa kakkupohjien tekemisessä. Väsymys oli taas ihan mieletön kun vihdoin nukkumaan pääsin.
Pupullekkin piti keksiä tekemistä kun raukka joutui häkkiin koko päiväksi avoimien ovien takia.

Laitoin sitten omenasta langan läpi virkkuukoukulla ja sidoin langan häkin kattoon. Joutui Donitsi pikkuisen näkemään vaivaa että sai omenan syötyä. Donitsilla oli lopulta kaikesta huolimatta ihan mukava päivä ja paljon sai huomiota osakseen.

Emiliakin oli juhlissa mukana, ainakin ajatuksissa. Ja välillä Emiliasta puhuttiinkin. Monesti tuli mieleen miten erilaiset syttärit olisivat varmasti olleet jos lattialla olisi pyörinyt päivää vajaa puolen vuoden ikäinen tyttölapsi. Pystyin sen jo melkein kuvittelemaankin. Olisiko sitä sitten arvostanut onneaan, vai olisiko tuskaillut sitä kuinka paljon enemmän työtä järjestelyissä olisi ollut kun olisi ollut vauva hoidettavana?

Huomenna vietetään sitten hieman erilaiset synttärit. Tänään jo suunniteltiin millaiset kukat käydään puttarhalta ostamassa ja lapset ovat siskolleen ostaneet lahjaksi pienen lilan lyhdyn joka viedään haudalle valaisemaan pimeneviä syksyiltoja.

loputon väsymys

Uskomatonta miten kovasti voi ihmistä väsyttää. Nykyisin menee kaikki illat miettien että tulisipa jo nukkumaan meno aika. Töissä haukottelu alkaa jo ensimmäisen tunnin jälkeen, vaikka yöllä on nukuttu vähintään kymmenen tuntia. Kotiin päästyä ei ruuanlaitto kiinnosta, vaikka nälkä on ehtinyt jo tulla. Illalla kun pään saan tyynyyn olen heti unessa ja yöllisiä vessareissuja lukuunottamatta nukun kuin tukki. Aamulla kun kello 7.00 soi, ei silmiä meinaa saada auki. Innolla odotan niitä viikkoja kun väsymys hellittää ja jaksaa taas vaikka jotain tehdäkkin illalla, tai aamulla... tai päivällä... Toisaalta vielä enemmän odotan ehkä sitä että olen äitiyslomalla ja vaihteeksi elävän lapsen kanssa.

Välillä töissä mieleen tulee että mitä minä täällä teen. Minunhan pitäisi olla tällä hetkellä kotona hoitamassa kohta puolivuotiasta tytärtäni ja korkeintaa työkaverelle soitella ja valittaa miten huonosti nukutaan ja kuinka kaipaan jo töihin. Toisaalta... minulla on niin ihana työpaikka ja kaikin puolin mukavat työkaverit. En olisi enää jaksanut kotonakaan "turhaan" olla.
Ja päivittäin saa viisi (todellakin, minulla on ihanan lyhyet työajat:) ja silti väsyttää) tuntia miettiä jotain aivan muuta kuin sitä miten masussa jaksetaan sillä hetkellä.

Muutaman viikon päästä pitäisi työkavereita infota asiasta.

Nyt valmistaudun henkisesti sunnuntaina odottavaan Emilian puolivuotispäivään. Varmasti tulee rankka päivä ja sitä ei varmasti helpota se että elävien lasten syntymäpäiväjuhlat pidetään edellisenä päivänä. Pitää varmaa säästää jotain herkkua ja "juhlistaa" niillä. Ja tietenkin haudalle mennään koko perhe.

rv 9

Nyt on siis saavutettu yhdeksäs raskausviikko. Pahoinvointia on edelleen ja päivällä väsyttä reilusti. Työtkin aloitin tänään. Saa nähdä miten käy väsymyksen ja työteon yhdistelmä meikäläiselle. Usein tulee mieleen että melkein samoilla viikoilla viime vuonna palasin kesälomalta töihin, silloin Emilia mahassa. Silloin jännitti kamalasti työkavereille kertoa uutisia. Niin se jännittää nytkin, mutta nyt se kaikki on jo kerran koettu.

Doppleri on ollut käytössä joka ilta ja joka kerta kadun sitä että taas laitteen esiin otin. Vielä tässä vaiheessa nuo äänet löytyvät niin vaikeasti, että menee useita minutteja ääniä etsiessä. Ja luovuttaa ei voi, silloinhan joku voisi olla vialla, jos sydäntä ei löydy. Pienet on murheet tätä nykyä:)

Jossain vaiheessa pelkäsin jo että onko suru Emiliasta tämän odotuksen myötä loppunut, mutta havaitsin sen vaan olleen tauolla. Nyt taas suretaan, itketään ja muistellaan pientä enkeliä.

Enkelin liljapenkki

Keväällä päätin istuttaa yhden penkillisen pelkkiä liljoja Emilian kukkapenkiksi. Netistä löysin kauniin nukkuvan enkelin penkin keskelle istumaan. Muotoilin penkin hevosenkengäksi, joten enkelillä on ihan oma paikkansa kukkien keskellä. Penkin reunustin kivillä ja rikkaruohot saavat hallitusti kasvaa penkin raunoilla.

Kukkia on kolmea eri väriä: vaaleanpunaisia, punaisia ja puna-valkoisia. Haudalle istutin valkoiset ja muutaman puna-valkoisen liljan.

Kuvassa kukat eivät ole niin vaikuttavan näköisiä kuin luonnossa. Toivottavasti mahdollisimman moni nupuista aukeaisi samaan aikaan, niin pääsisi ihailemaan kunnon kukkaloistoa.

Penkki on olohuoneen ikkunan alla, ja näkyy ikkunasta suoraan kun pysähtyy Emilian kuvaa katsomaan. Kukat näkyy myös Emilian kuvan taustalla heti kun olohuoneeseen astuu.

Sydänääniä

Eilen illalla huvikseni ajattelin ottaa kotidopplerin kaapista ja kokeilla josko ne sydänäänet jo kuuluisivat. Ohjeissahan sanotaan että noin rv12 mahdollista kuulla, joillain kuuluu jo viikolla 10. Odotukset eivät olleet mitenkään korkealla, minulla on kohtu vielä taakseppäin kallistunut, joten äänien kuuntelu on senkin puoleen vaikeampaa.

Makoilin sängylla ja liikuttelin dopleria alavatsalla kunnes yhtäkkiä kuulin pienen junan masussa. Tarkistin tietenkin oman pulssini ja se löi paljon hitaammin. Lahja tuli siis nimipäivän kunniaksi äitiä moikkaamaan. Äänet hävisivät nopeasti ja aloitin uuden etsimisen. En halunnut jättää sitä siihen että noin vain katoavat. Hetken etsittyäni löysin junan uudelleen ja sanoin Lahjalle että ei nyt vielä karkasi, huudan isinkin kuunetelmaan ensimmäiset äänet. Lahja odotteli kuuliaisena vauvana paikallaan kunnes isikin äänet kuuli.

Tästä voisin veikata että ehkä tämä raskaus on kuitenkin hieman pidemmällä kuin kuukautisista voisi laskea. Emiliankin laskettuaaikaa siirrettiin viikolla taakseppäin np-ultrassa. Minulla kierto on niin lyhyt että sen puoleen voisi olla nytkin mahdollista.

Laittaessa doppleria takaisin kaappiin olo oli todella kevyt. Sitten iski pakokauhu. Mitä jos ne nyt vaan loppuisivat? Mitenköhän vaikeaa keskenmeno olisi kestää nyt kun on nähnyt kuvan ja kuullut sydämen? Aikaisemmin pystyi ajattelemaan että jos kesken menee, ei tuskin mitään sikiötä ollutkaan. Nyt tiedän että siellä on pieni elämän alku enkä tahtoisi siitä millään enää luopua!

Sydän sykkii :)

Tänään siis aamulla miehen kanssa raahauduttiin jännityksestä täristen katsomaan onko mahassa mitään elämää(saatoin olla kyllä pelkästään minä joka jännitin, miestä vaivasi enemmän unihiekka ;))

Ja siellähän se pieni sydän sykähteli ja Lahja(saanut alkun minun syntymäpäivänäni) vilkutteli, että kunnossa ollaan. Oli niin liikuttavaa nähdä se pieni ihmisenalku siellä monitorissa. Kuva saatiin mukaan ja jahka sen saan skannattua, liitän sen tänne nähtäväksi.

Tästä tapaamisesta rohkaistuneena uskallan ehkä käydä tekemässä tänne sellaisen "viikkojen seuranta plätkä"(ei ole harmainta aavistustakaan siitä mikä se on oikeasti ihmistenkielellä). Niitäkin kun on vaan niin monia niin ei tiedä minkä valitsisi.

Ja minähän luovutin...:)

Soitin sitten tänään yksityiselle ja kyselin aikaa ultraan. Puhelimen toisessa päässä oli todella mukavan kuuloinen kätilö, joka laittoikin ajan heti huomiselle. Säikähdin vähän sitä että sain ajan niin nopeasti. Olin ajatellut että muutama päivä menee ainakin ennen vapaata aikaa. Hyvä näin. Nyt sitten yksi yö jännitetään että onko masussa oikeata elämää vai ei. Valmistaudun nyt jo siihen että huomenna nähdään vain tyhjä kehittymätön pussi, mutta toivon että näen pienen sydämen sykkeen. Huh...

Kohta lähdetään Emilian haudalle vaihtamaan leikkokukat uusiin ja kastelemaan liljat. Toivottavasti olisi jo joku lilja auennutkin, niin saisi ottaa valokuvia haudalta. Meillä on pihassa Emilian oma kukkapenkki, joka on täynnä liljoja, ja niistä kaksi on jo auennut. Otan kuvaa siitä kunhan aukeaa muutama lisää.

Salama kahdesti samaan paikkaan

Minulla on hyvä ystävä joka on minulle yrittänyt iskostaa päähän että toista kertaa peräkkäin ei kohtukuolema voi yhdelle ihmiselle osua. Kerran hän kertoi minulle vertauksen auto-onnettomuudesta, kysyi olenko koskaan kuullut että joku ajaisi samassa paikassa kahdesti kolarin. Kerroin etten ole sellaisesta kuullut, taitaisi olla aika epätodennäköistä. Minulla ei ollut sydäntä siihen sanoa että se on kuitenkin mahdollista. Niinkuin sekin että kohtukuolema osuu omalle kohdalle kahdesti, ja syykään ei välttämättä ole sama.

Minä olen pienessä ajassa siirtynyt maailmasta, jossa lapset eivät kuole, maailmaan jossa kohtukuolemia sattuu jatkuvasti. Aina kun jostain huomaan taas yhden perheen menettäneen pienokaisensa, itku tulee. Sitä ei koskaan toivoisi kenellekkään. Kuitenkin vielä pahemmalta tuntuu niiden puolesta, joihin salama iskee kahdesti!

Nykyään en usko mihinkään todennäköisyys laskuihin. Viime Helmikuussa 17 päivä, meille tapahtui niin monta epätodennäköistä asiaa. Nyt varaudun kaikkeen mahdolliseen.

Tiedä että en pelkää toista peräkkäistä onnettomuutta turhaan. Tiedän että ihmiset ymmärtävät sen pelon mitä tunnen päivittäin. Ja jos joku ei sitä ymmärrä, ei hän kuulu minun nykyiseen elämääni. Minusta on hyvä että ihmiset lohduttavat ja sanovat ääneen että kaikki menee hyvin. Vaikka kukaan ei sitä voi tietää, helpottaa että joku siihen uskooo ja sitä minun kanssani toivoo.

Huomenna alkaa yhdeksäs raskausviikko. Ultra lähenee jatkuvasti. En millään enää malttaisi odottaa, ja saattaa olla että joudun soittaamaan yksityiselle ajan sitä ennen. Ihan vain että näen onko sykkivää sydäntä ja onko se oikeassa paikassa.

lisää vanhoja tekeleitä

Tässä suuri ylpeyden aiheeni. Vuosia sitten halusin ikkunaan jotain erilaista. Ostin kaupasta alennuksesta palan kangasta, jonka laitoin keskeltä kahtia. Sain idean lätkiä lasteni käden jälkiä eri väreillä kankaaseen. Verhot ovat olleet ikkunassa siitä lähtien, vaikka minulla yleensä verhot vaihtuvat vähintään kerran kolmessa kuukaudessa. Tämä idea syntyi jo ennen maalimainosta:).

Samalla periaatteella tein myöhemmin myös pöytäliinan. Siinä on lasten jalanjäljet. Yritin saada sen näyttämään siltä että lapset olisivat käveleet toisiansa vastaan keskellä liinaa ja puolivälissä kohdanneet toisensa. Ei ollut muuten helppo toteuttaa ja selkä oli aivan loppu enen kuin liina oli valmis. Mutta kyllä oli sen arvoista.

Lasten suusta

Lapsi 2.v kysyi äidiltään:

-Missä se Lauran vauva on?

-Emilia on siellä taivaassa enkelinä.

Lapsi mietti hetken ja sanoi:

- Ei se vauva voi aina siellä taivaassa olla. Milloin Laura hakee sen sieltä?

-Emilia asuu nyt siellä taivaassa muiden enkeleiden kanssa!

Lapsi tokaisi äidilleen päättäväisesti:

Laura hakee vauvan taivaasta viikonloppuna ja tuo kotia!

Soitto sairaalasta

Tänään sain yllätykseskseni soiton sairaalalta. Minulle annettiin puhelimitse aika np-ultraan ja samalla lääkärin tarkastukseen. Tiesin että omalta lääkäriltä oli lähete mennyt sairaalalle, mutta en odottanut että he soittaisivat minulle ja niin pian. Olin myös positiivisesti yllättynyt siitä että sain ajan lääkärille, näin aikaisin.

Minulle on aikaisemmin jo luvattu että raskauttani tullaan seuraamaan tiiviimmin. Ihan minun mielenterveyteni takia. Jos tässäkin raskaudessa istukka irtoaa, sitä ei näe ultraamalla, vaikka se tehtäisiin miten usein. Myöskään napanuoraa kaulan ympärillä ei pystytä näkemaan. Silti on helpottavaa että pääsen puhumaan säännöllisesti peloistani ja näkemään lapseni ultraruudusta. Kun vain nyt sinne saakka päästäisiin.

Nyt on menossa rv 7+2!

Ameriikan tuliaiset

Eilen saimme ihastella Amerikasta asti tuotuja tuliaisia. Ystävä perheineen kävi siellä loman vietossa ja toi meille pussillisen erilaisia kivoja (lähinnä syötäviä) juttuja kiitokseksi hamsterin hoidosta!

Paketissa oli eri makuisia Jelloja, mehuja, karkkeja...

...ja henk.koht suosikkini... Nalle Puh kuumemittari!!!! Kaikkea ne siellä maalimalla keksii. Ei meidän lähikaupasta tuollaisia löydy.

Aloitin eilen neulomaan vauvalle villapukua, kun löysin kauniin ohjeen Novita muksu lehdestä. Nyt on valmiina puolitoista taka lahjetta. Toivottavasti innostus kestää loppuun asti. Tarkoitus oli odottaa ensin ultrassa käyntiä ja aloittaa sitten vasta jonkun ihanuuden väsääminen, mutta en millään malttanut. Ajattelin sitten että kyllä vaatteelle aina käyttöä löytyy vaikka tässä kävisi miten. Ajan ultraan soittelen huomenna. Saa nähdä miten käy.

Muisto säilyy

Tänään vietin kesäpäivää paikassa missä oli paljon muitakin ihmisiä. Paistattelin auringossa ja katselin muiden liikkumista ohitseni. Tänään oli ilmeisesti päivä, kun kaikki lastenvaunulliset perheet olivat lähteneet liikkeelle. Katselin onnellisia äitejä ja isiä työntämässä vaunuja, paijaamassa vauvaa tai kertomassa yöheräämisistä tuttavilleen. Mietin koko ajan olisiko meillä nyt tuollaista jos Emilia olisi saanut elää? Minkä kokoinen hän nyt olisi? Joko söisi kiinteää ja kuinka paljon? Mitä me kertoisimme tuttaville, jotka pysähtyisivät vaunuihin töllistelemään, meidän arjestamme? Olisiko Emilia ollut hyvä matkustelemaan, vai olisiko hän tullut autossa levottomaksi ja itkenyt koko matkan? Kertaakaan en miettinyt sitä että meillä saattaa olla mahdollisuus oman vauvan kanssa kävellä samassa paikassa ensi kesänä!

Aikasemmin kun olen nähnyt naisen suuren mahan kanssa, sekin on tuonut mieleeni Emilian ja ikävän. Tänään ajattelin heti omaa raskauttani ja kuinkahan masussa tänään voidaan.

Tämä on jollain tavalla lohduttavaa. En ajattele Emiliaa enää sinä vauvana joka syntyi kuolleena ja katsele kateellisena kaikkia niitä jotka saavat olla elävä vauva mahassaan. Ajattelen Emiliaa lapsenani, joka tulee aina olemaan vauva. Enkä usko että koskaan lopetan ikävöimisen, en vaikka minulla olisi kuinka monta vauvaa tämän jälkeen sylissäni.

Paha olo

Muutama viikko sitten menin terveydenhoitajalle esittämään toiveen että saisi olla jotain raskausoireita, vaikka pahoinvointia. Terkkari varoitti että pitää varoa mitä toivoo. Olisi pitänyt uskoa. Nyt on "krapulaolo" jatkuvasti. Tai se alkaa tuossa puolenpäivän tienoilla ja menee pois ennen nukkumaan käyntiä. Mikään ei maistu ja ruuasta tulee paha olo, mutta koko ajan tekee jotain mieli. Jaffa on ollut hyvä apu, niin kuin minulla aina krapulassakin. Harmi että siinä on niin paljon sokeria.

Tunteet on niin ristiriitaiset. Toisaalta toivoo että paha olo jo loppuisi. Toisaalta se sitten luultavasti tarkottaisi sitä että kaikki ei ole hyvin ja raskauskin on loppunut. Kyllä tämän kestää kun syy on niin hyvä. Kunhan en turhaan kärvistelisi.

Olen ollut yhteensä kuudesti raskaana. Missään aikaisemmassa raskaudessa ei ole ollut näin voimakkaita oireita. Ehkä niillä on syynsä. Jospa niiden on tarkoitus koko ajan minulle kertoa että kaikki on masuasukilla hyvin ja huolehdin turhaan.

Nyt seuraa tunnustus

Olen ensimmäiseltä ammatiltani pukuompelija! Sitä ei kyllä ikinä uskoisi jos minun tekeleitäni läheltä pääsisi ihastelemaan. Koulun kävin aikoinaan ihan siitä syystä että suunnittelu kiinnosti. Kuitenkin kun piti päättää lähdenkö ulkomaille opiskelemaan suunnittelua, vai perustanko perheen, jälkimmäinen voitti kirkkaasti.



Tässä elämässä en edes omista ompelukonetta. Anopilta saan silloin tällöin pikalainaan, mutta ei suurempia projekteja viitsi pikaisesti tehdä. En kyllä kotikoneiden kanssa oikein tule toimeenkaan. Ne tykkäävät aina joko sekoittaa tai katkasta langan tai muuten jäädä jumiin. Neulojakin täytyy olla aina monta varattuna.



Joskus olen ommellut hääpuvun ystävälle, kummilapselle ristiäismekon ja esikoiselle vaatteita. Nyt olen siirtynyt puikkoihin ja koukkuun. Niitä käsittelen aina kun tulee hyvä idea. Ja silloin kun se fiilis iskee, lankaa on pakko saada heti. Viimeisin iso projekti oli ruskea liivi. Ohjeen otin jostain käsityölehdestä ja olin lopputuloksesta aika ylpeä. Neuleessa on paljon sellaisia kuvioita, joita ennen en ollut edes kokeillut neuloa.


Kuva on ihan hävettävän huono, tiedän. Koetan opetella ottamaan parempia. Neule on käytössä vähän virunut, käytin sitä Emiliaa odottaessa, mutta kelpaa vielä. Pääntien kanssa jouduin käyttämään kekseliäisyyttä, koska en saanut sitä mitenkään onnistumaan ohjeen mukaan. Luultavasti vika oli tekijässä, ei ohjeessa.

Lääkärissä

Tänään sain sitten varmistuksen sille että saan tässä raskaudessa ihan luvan kanssa ravata lääkärissä ja muissa tarkastuksissa. Mitäänhän se ei varmaan auta, mutta saanpahan aina hetkeksi mielenrauhan. Emilian kuolinsyyhän oli istukan irtoaminen, joka luultavasti johtui siitä että tyttö oli pyöräyttänyt napanuoran kaulan ympärille viidesti. Tässä raskaudessa siis varmaan vahdin jokaisessa ultrassa napanuoraa. Vaikka ei siitä kuitenkaan ole mitään apua. 4d ultrassa SAATETAAN huomata jos napanuora on kaulanympärillä, mutta ei sille mitään voi tehdä. On se kuitenkin helpottavaa että hoitohenkilökunta ottaa pelkoni vakavasti.

Lomailua

Kävimme männä viikolla perheen kanssa lomareissulla Lappeenrannassa. Lapset piti käyttää hiekkalinnassa ja kesän ensimmäiset mansikat ostaa satamasta. Ja tietenkin piti atomit syödä satamakahvilassa. Kertaakaan ei satanut, vaikka uhkaavalta näyttikin monta kertaa.

Loppu reissu vietettiin risteilemällä Saimaalla. Vähän hassulta vaan tuntui kun mentiin kanava yhteen suuntaan läpi, käännyttiin heti sen jälkeen(kanava vielä näkyvillä) ja mentiin takaisin samaa reittiä. Siinä oli parkissa Venäläinen rahtilaiva ja niillä miehillä taisi olla hauskaa kun katselivat meitä hulluja Suomalasia:). Tytär jo jossain vaiheessa huusikin että äiti vaihda nyt jo kanavaa:)

Tänä vuonna hiekkalinnan teemana oli Villi Länsi. Taitavasti on hiekasta veistokset muovailtu, ei voi kuin ihailla.

Intiaanit ja rauhanpiippu Lähistöllä oli käynnissä junaryöstö. Onneksi oli sheriffi lähellä.

Nyt sitten selitys siitä, miksi nimi on enkelin jälkeen...

Se ei tässä tapauksessa pelkästään kuvaa sitä miten meidän perhe rakentaa elämää enkelin jälkeen. Siinä viitataan myös uuteen raskauteen enkelin jälkeen.

Heti Emilian synnyttyä päätin että vielä kerran uskaltaisin yrittää. Kun makasin sängyllä ja kuuntelin muiden äitien itkeviä lapsia seinän takana, päätin, että vielä minäkin olen tuolla oman lapsen itkua kuuntelemassa. Kun lähdin sairaalasta ilman vauvaa päätin, että vielä jonain päivänä minäkin katsoisin kuinka mies kantaa hissiin elävää lastamme.

Ensin en uskaltanut kenellekkään näitä ajatuksia kertoa. En uskaltanut edes lääkäriltä kysyä kuinka kauan meidän täytyisi odottaa ennen kuin uutta raskautta aletaan yrittää. Tuntui että olen kylmä ja tunteeton ihminen kun jo ennen tyttäreni hautajaisia alan miettimään uutta vauvaa. Tiesin itse että uusi vauva ei korvaisi Emiliaa. Ymmärsin että vaikka elävän lapsen saisin, olisin silti surullinen siitä etten saanut Emiliaa pitää. En kuitenkaan tiennyt miten saisin muutkin ihmiset tämän ymmärtämään.

Olin siis pitkään hiljaa. Ehkä varovasti jollekkin mainitsin että vielä joskus... mutta en sanonut että mahdollisimman pian. Sitten löysin joukon saman kokeneita naisia netistä ja kävin lukemassa käpy:n tukipaketin. Ymmärsin että en todellakaan ole ainoa joka miettii näitä asioita. Sen jälkeen uskalsin muillekkin siitä puhua. Kukaan ei ihmetellyt, kaikki ymmärsivät. Taidan joskus aliarvioida ihmiset.

Syy miksi halusin yrittää raskautta heti kun on mahdollista oli se että tunnen itseni. Tiesin että jos jään sitä odottelemaan ja miettimään en enää lopulta uskalla. Nyt sitten pari viikkoa sitten tein positiivisen raskaustestin. Ja sitten toisen...ja kolmannen...ja neljännen. Enkä tuntenut mitään. En hyppinyt riemusta niin kuin ihmisen joka huomaa olevansa raskaana pitäisi. Ajattelin vain että nyt se pelko sitten alkaa.

Tämä raskaus on vielä niin alussa että mitä vaan voi tapahtua. Enne esikoista minulla oli kaksi keskenmenoa, joten osaan ottaa nekin jo huomioon. Mahdollisesti (toivotttavasti) edessä on vielä n.33 viikoa pelkoa ja paniikkia.

Tästä se alkaa....

Meidän perheen elämä muuttui siis totaalisesti 17.2.2008. Olin yhdessä hetkessä muutunut onnellisesti kolmatta lastaan rv35+4 odottavasta, ristiäisiä suunnittelevasta äidistä surevaksi, hautajasia suunnittelevaksi enkelin äidiksi.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, että asiaa oli vaikea ihan heti tajuta. Istukka irtosi kokonaa, mitä kuulemma tapahtuu harvoin. Yleensä se jää jostain edes kiinni. Minulla se irtosi täydellisesti ja aivan yhtäkkiä.

Nyt tuosta on kulunut melkein puoli vuotta. Suru on muuttunut ahdistavasta surusta hiljaiseksi suruksi. Emilia on mielessä päivittäin. Koskaan en ole enää ehjä, mutta elämä jatkuu kuitenkin. Minulla on pienestä tyttärestäni kaunis muisto jäljellä.

Johonkin on pakko ollut surunsa purkaa. Minulla se keino on ollut kirjoittaminen. Tätä blogia ennen minulla oli blogi toisessa paikassa. Se ei kuitenkaan tuntunut lopulta oikealta paikalta tälle aiheelle ja päädyin vaihtamaan maisemaa.

Meidän tarinaa en tänne kokonaan nyt kirjoittanut. Se löytyy kuitenkin http://enkelivauva.suntuubi.com/ jos joku sen haluaa käydä lukemassa.



Erilainen onni

Sinä puutut pöydästämme.
Me sytytämme erityisen kynttilän.
Ihmiset joskus kysyvät,
enkö ole vielä päässyt yli sinusta.
Minä ihmettelen kovin,
mitä he tarkoittavat.

Sinä panit hammaspyörän pyörimään minussa.
Ketjureaktion ilman loppua.
Eteenpäin ja taaksepäin.
Olen kutonut sinut itseeni.
Kuin langan, joka vaihtaa väriä kuvakudoksessa.
Maaginen lanka, joka muistuttaa minua perspektiivistä .
Ja antaa minulle uusia aiheita,
joiden juuret ovat sisimmässäni.

Ei, en minä ole päässyt sinusta yli.
Miksi olisinkaan?
Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä annoit.
Ja olen onnellinen siitä,
että sinä kosketit minua
ja muutit minut kyynel kyyneleeltä.
Uskon, että se on sinun lahjasi maailmalle.

-Kristina Grahn-