Tänään vietin kesäpäivää paikassa missä oli paljon muitakin ihmisiä. Paistattelin auringossa ja katselin muiden liikkumista ohitseni. Tänään oli ilmeisesti päivä, kun kaikki lastenvaunulliset perheet olivat lähteneet liikkeelle. Katselin onnellisia äitejä ja isiä työntämässä vaunuja, paijaamassa vauvaa tai kertomassa yöheräämisistä tuttavilleen. Mietin koko ajan olisiko meillä nyt tuollaista jos Emilia olisi saanut elää? Minkä kokoinen hän nyt olisi? Joko söisi kiinteää ja kuinka paljon? Mitä me kertoisimme tuttaville, jotka pysähtyisivät vaunuihin töllistelemään, meidän arjestamme? Olisiko Emilia ollut hyvä matkustelemaan, vai olisiko hän tullut autossa levottomaksi ja itkenyt koko matkan? Kertaakaan en miettinyt sitä että meillä saattaa olla mahdollisuus oman vauvan kanssa kävellä samassa paikassa ensi kesänä!
Aikasemmin kun olen nähnyt naisen suuren mahan kanssa, sekin on tuonut mieleeni Emilian ja ikävän. Tänään ajattelin heti omaa raskauttani ja kuinkahan masussa tänään voidaan.
Tämä on jollain tavalla lohduttavaa. En ajattele Emiliaa enää sinä vauvana joka syntyi kuolleena ja katsele kateellisena kaikkia niitä jotka saavat olla elävä vauva mahassaan. Ajattelen Emiliaa lapsenani, joka tulee aina olemaan vauva. Enkä usko että koskaan lopetan ikävöimisen, en vaikka minulla olisi kuinka monta vauvaa tämän jälkeen sylissäni.
Päivitystä..
8 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti