Malttamaton

Ei millään jaksaisi odotella synnytyksen käynnistymistä. Synnytys on nyt asia joka on mielessä koko ajan. Aina kun masussa pikkuisen nipistää, toivon että tulisi oikein kunnon supistus joka pehmittäsi paikkoja, mutta aina se nipistys loppuu.

Tässä on ollut aikaa miettiä muiden lasten synnytksiä. Jos saisin valita, haluaisin jälleen samallaisen rytinän kuin pojan synnytys oli. Se oli ohi hetkessä.

Meillä oli pojalle jo kummit pyydetty ennen synnytystä ja yksi heistä lähti etelään lomalle viime metreillä. Lähtiessä sanoi masulle että ennen keskiviikkoa ei sitten saa syntyä että ehtii kummi Suomeen takaisin katsomaan tulokasta. No supistuksethan pojan synnytyksessä alkoivat jo tiistaina ja käytiin sairaalassakin pyörähtämässä mutta koska mitään ei tapahtunut lähdettiin kotiin takaisin. Supistukset olivat niin pieniä ja väsymys suuri että nukahdin katsoessani kympin uutisia.

Heräsin melko tarkalleen puolilta öin, vain hieman keskiviikon puolella siihen että piti lähteä kiireesti vessaan. Luulin että matkalla tuli jo housuun, mutta takaisin tullessani tajusin että ne oli vedet mitkä siihen lattialle tuli. Mies kiireesti ylös ja sairaalaa kohti. Supistuksilla ei ollut enää väliä kuin pari minuuttia ja matkaa sairaan melkein tunti. Olin ihan varma että perille ei ehditä. Sairaalassa pääsin ponnistamaan heti sisätutkimuksen jälkeen. Sitä ennen kätilöt tosin odotuttivat meitä melko pitkään käytävällä. En ollut ilmeisesti tarpeeksi uskottava kun sanoin että tämä tulee jo täältä:) Saliin pääsyn jälkeen poika oli maailmassa neljän ponnistuksen jälkeen(yhden ponnistuksen aikana ilmoitin tosin kätilöille että tehkää mitä teette, minä käyn nyt nukkumaan. Miettikää keskenäänne miten tää lapsi täältä ulos saadaan). Aikaa meni, jos en muista väärin, yhdeksän minuuttia.

Viesti tulevalle kummille oli aika katkera. Häntähän siitä kiireestä on syyttäminen kun meni päivän päättämään niin tarkoin. Kaiken lisäksi sama ystävä kertoi tänään taas toiveensa siitä että ensi viikolla ei vielä ennen perjantaita saa Lahja syntyä. On taas reissussa ja kotiutuu vastaq silloin. Saa nähdä onko lahja veljeensä tullut:)

Tällä kerralla varmaan soitellaan ambulanssi kyytiä vähän herkemmin. Matka sairaalaan on kasvanut ja nuo kokemuksetkin vähän erilaiset. Nyt ei muutaman minuutin välillä edes kokeilla itse ehtiä vaan soitellaan kiltisti apuja.

Mielessäin vain, aatoksissain:

kaikki ne tulevat illat ja aamut,


enkelikeijuna luoksemme saavut


ei tullut syksyä, talvea, kevättä, kesää,


ei linnuille pesää ei äidille lasta,


olithan pieni, kohdussa vasta


muistoksi vaihtuu, unelma haihtuu...


Vaikkemme sinua nää, kaipaus jää...

Tänään

Eilinen meni lopulta ihan hyvin. Aamulla tuntui samanlaista juilintaa alavatsalla ja selässä kuin silloin Emilian rv 35+4, ja olin ihan varma että päivä ei hyvin pääty. Koko päivän supisteli epäsäännöllisesti ja osa oli aika epämukavan tuntuisia. Piti suorastaan pysähtyä kuuntelamaan supistus loppuun. Olivat kuitenkin lyhyitä ja tehottomia. Varmuudeksi piti miehelle sanoa että pitää töissä puhelinta mukana jos jotain tapahtuu.

Lenkille oli pakko lähteä puolenpäivän aikaan, vaikka supisteli. Sisällä olisi tullut hulluksi. Rauhallisen lenkin jälkeen, vähän ennen kotipihaa juoksi musta kissa tien yli:). Totesin miehelle joka oli jälleen mukana henkivartijana että nyt ei ainakaan paranen yhtienkään tikkaiden ali kävellä.

Tänään ei ole tuntunut yhtään supistusta. Ei edes viatonta harjoitussupparia. Taisi siis eilen elimistö stressistä ilmoitella.

Kuva täältä

Tasan neljä vuotta sitten tänä päivänä yritin soitella äidilleni. Olo oli levoton ja olin varma että kaikki ei ole hyvin. Pienten lasten ja miehen menojen takia en voinut asiaa lähteä tarkastamaankaan, joten piti yrittää äitiä saada puhelimen päähän. Äiti ei enää kyennyt puhelimeen vastaamaan ja seuraavana päivänä, kun vihdoin pääsin asian tarkastamaan, selvisi syykin. Äiti oli jo päässyt parempaan paikkaan. Sinne minne oli jo pitkään halunnut, mutta lasteni vuoksi ei halunnut koskaan tehdä itse sitä ratkaisua. Nyt kohtalo päätti asian hänen puolestaan.

rv 35+4

Huomenna on se raskausviikko kun Emilia syntyi. 35+4. Tätä etappia olen monesti käynyt mielessäni läpi ja pelännytkin usein. Nyt ei vielä tunnu paljon missään. Ehtii se pelko kuitenkin huomiseksi vielä hiipiä. Pelottavinta varmaan on että nyt on liian paljon samanlainen olo kuin silloin vajaa vuosi sitten. Sama pahoinvointi ja samat tuntemukset. Täytyy yrittää ottaa huominen oikein rauhallisesti ja olla turhia hötkyilemättä.

Miehellä on tietenkin yövuoro ja päivämäärä, 13 perjantai, ei lupapaile kauhean hyvää. Täytyy kuitenkin uskoa että todennäköisyys siihen että sama tapahtuisi ja täysin samoilla viikoilla on mahdottoman pieni. Toisaalta, todennäköisyydet eivät ole ennekään olleet meidän puolellamme.

No, huomenna se nähdään...

jälleen unia...

Toissayönä näin taas ihanaa unta. Olimme edellisenä päivänä ystävän kanssa muistelleet lapsuudenkodin pihassa ollutta kirsikkapuuta, jonka olin perheeni kanssa itse sinne istuttanut. Nyt puu oli kasvanut liian korkeaksi jan uudet asukkaan olivat kaataneet puun. Harmittelin että jos olisin tästä tiennyt olisin käynyt katkaisemassa puusta muutaman oksan ja tehnyt siitä jonkun muiston ja ehkä kokeillut juurruttaa yhtä oksaa omaan pihaan.



Yöllä puu tuli uneeni niin että olin jonkun epämääräisen porukan kanssa (epämääräisen siksi että en nähnyt keitä ihmiset olivat) ripustamassa lyhtyjä puuhun. Kun sytytin viimeistä lyhtyä se lähtikin lentoon. Katselin tummalle yötaivaalle kuinka lyhty kieppuen nousi ylöpäin. Valo laajeni mitä ylemmäs lyhty nousi ja lopulta valo räjähti. Aloin unessa itkemään ja olin täysin varma että Emilia oli nostanut lyhdyn taivaalle. Hetken päästä taivaalta laskeutui kaunis nuori enkeli. Tiesin että se oli Emilia vaikka enkeli ei ollutkaan vauva. Sain jutella Emilian kanssa pitkään ja kysellä kuulumisia. Kysyin vielä Emilialta että tietäääkö hän mitä Lahjalle tulee käymään. Syntyykö elävänä vai tapahtuuko taas jotain odottamatonta. Emilia hymyili ja sanoi ettei saa kertoa sitä. Piirsi kuitenkin mahan päälle sydämen ja kirjoitti sen sisään jotain. Tähän heräsin. Vähän harmittaa etten nähnyt mitä Emilia kirjoitti.



Uni jätti aika kivan mielen. Ihan kuin Emilialta olisi nyt hyväksyntä pikkusisarelle.

Viimeksi helmikuussa

Kyllä nämä ilmat tuvat paljon muistoja viime helmikuulta, vaikka yrittäisi olla miettimättä. Aina lenkille lähtiessä muistaa ne pienet varovaiset lenkit viime keväänä. Kevät aurinko paistoi ja lumi suli jo hiljalleen. Aluksi kävelin varovasti postilaatikolle, siitä pikku hiljaa tienlaitaan, johon on matkaa n.50 metriä. Lopulta muutaman viikon päästä meni jo hiljakseen koko lenkki. Säällä kun säällä piti käydä kävelemässä. Itse asiassa parasta oli jos vettä satoi kun pystyi rasuhassa antaa kyyneleiden valua eikä kukaan varmasti ihmetellyt. Ja harvoinpa vesisateella vastaan ketään tulikaan.

Tänään tuli myös tiskatessa elävästi mieleen se päivä kunsairaalasta kotiuduin. Miehen täti oli meillä lapsia hoitamassa. Haavan kipuilun ja kipulääkkeitten takia en pitkään kestänyt hereillä ja oli kummallisen ihana tunne siinä tilanteessa vaipua uneen kun joku paistaa lettuja keittiössä ja lapset leikkivät hiljaa siinä vieressä. Ja kun herätessä katsoi toiselle sohvalle siinä nukkui toinen kovia kokenut. Valmiit letut tuoksuivat keittiössä ja lautaset odottivat pöydässä ruokailijoita.

Päivät menivät aina paremmin kuin illat. Silloinkiin kun Emilia tuli arkussa kotona käymään aurinko paistoi ja ilmassa oli kevään merkit. Kaikki oli niin paljon helpompi kestää kun luonto lupaili elämää. Iltaisin se tuska iski aina. Kun aurinko laski todellisuus löi kasvoihin. Nukahtaminen ei ollut missään vaiheessa vaikeaa, mutta sen nukkumaanmeno ajan odottaminen oli kauheaa. Kynttilät olivat pieni apu tähän. Solloin meille hankittiinkin muutama uusi turvallinen kynttelikkö tuikuille. Kynttilöiden sytyttäminen vei jo oman aikansa.

Tiedän että jos Emilia olisi kuollut syksyllä, en olisi siitä suosta ihan heti noussut. Ei se ollut helppoa noinkaan, mutta aurinko teki siitä kuitenkin vähän siedettävämpää.

Tositeevee

Tunnustan olevani koukussa kaikenlaiseen tositeeveeseen. Ihan kaikkia ohjelmia en telkusta katso, mutta huolestuttavan paljon tositeeveetä kuuluu viikko ohjelmaan. Silloin Emilian syntymän jälkeen rääkkäsin itseäni useinkin kaikilla synnytyksiin liittyvillä ohjelmilla. Synnytyssaisraalat ja vauvatalot on nyt jääneet, mutta usein vieläkin katson nelosen meille tuli vauvaa ja sitä toista minkä nimeä en nyt muista:).

Tänään ohjelmassa oli nuori pariskunta joka sai pienen tytön. Äiti oli 21 ja kaikki päivittelivät hänen nuoruuttaan. Pariskunta kertoi tuntemattomienkin ihmisten jakelevan kaduilla neuvoja siitä miten vauvan kanssa ollaan. Mietin koko ohjelman että itse olin 20 kun sain ensimmäisen lapseni. Itse en pitänyt itseäni erityisen nuorena. En ollut varsinainen teiniäiti ja ammattikin oli jo takataskussa. Joskus muinoinhan 20 olisi ollut se täydellinen ikä lapsen saantiin. Ellei jopa jo tavallista iäkkäämpi ensisynnyttäjäksi.

Ohjelmassa isä mietti että kukaan ei oikein usko heidän olevan kypsiä vanhemmiksi ja siitä syystä he eivät halua muilta apua, vaan haluavat todistaa muiden olevan väärässä. Se on harmi. Jokainen vauvaperhe tarvitsee apua jossain vaiheessa. Siinä ei ole kyse vanhempien iästä vaan siitä että alku ensimmäisen vauvan kanssa vaan on niin rankkaa vaikka siihen kuinka varustautuisi. Sittenkin kun arki lähtee rullaamaan on vieläkin kiva jos on joku paikka tai ihminen kelle soittaa kun tarvitsee apua. Me saimme apua silloin kun tytär syntyi ja pojan jälkeenkin apua tuli kun pyydettiin ja pyytämättäkin.

Tällä kerralla jos vauva tulee kotiin elävänä, luulen että apua ei niin paljon kaipaa kuin silloin joskus. Se ei kuitenkaan johdu mitenkään iästä vaan siitä että mikään ei tule yllätyksenä. Tietenkin jos lahja on koliikkilapsi tai muuten vaan huutaa kaikki päivät ja yöyt, joudun taas syömään sanani. Pitäähän sitä joskus nukkua tai muuten nauttia hiljaisuudesta. Ja parisuhdettakin pitää välillä hoitaa.

Runo

Tämä runo saa aina padot aukeamaan. Lopusta en ole samaa mieltä runon kirjoittajan kanssa. Minusta Emilia ei koskaan kasva mahassani(luulen kuitenkin että runo on alaunperin kirjoitettu kuvailemaan lapsettomuutta). Muuten runo kuvailee täysin sitä mitä tunsin ja tunnen vieläkin. Ja jotenkin tuo isän osuus liikuttaa joka ikinen kerta.

Kirjoittajaa en osaa sanoa. Löysin runon viime helmikuussa netistä runoja etsiessäni ja se luettiin Emilia hautajaisissa.

KATSELEN TÄÄLTÄ KAUKAA

Rakas Taivaan Isä, miksi äiti itkee?
Miksi isällä on niin raskaat askeleet?
Minäkö heille olen surua tuottanut, kun vain katselen täältä kaukaa.
Enkä tule vaikka he odottavat niin kovasti,
että raskain sydämin käyvät iltaisin nukkumaan.
Voitko, Taivaan Isä, äitiä lohduttaa, pyyhkiä kyyneleet hiljaa pois?
Voitko isän olkaa taputtaa, ettei niin kumarassa hän ois?
Kerro heille, Taivaan Isä,
etten ihan vielä ole valmis syntymään maailmaan.
Kerro, että jotkut lapset taivaassa
niin rakkaita on luojalleen ettei heitä malttaisi millään antaa pois.
Huomaisipa äiti, kun hänen luokseen lennän perhosena ikkunaan.
Tietäisipä isä, miten tuulen mukana hänen poskeaan silittää saan.
Vielä joskus saan siemenenä kasvaa äidin vatsassa
ja isän vahvat käsivarret ympärilläni tuntea.
Ja kun vihdoin kohtaamme, löytää tarkoituksensa pettymys

mietteitä

Huomaan monesti vakuutavani asoita täysin varmasti; sitten jos niin tapahtuu käyttäydyn varmasti näin.

Emilian raskauden alussa poltin tupakkaa. Sain heti pienennettyä määrää ja reilusti, mutta kokonaan lopettaminen oli todella vaikeaa. Viimein tupakka jäi(onneksi, itsesyytökset olisivat kamalat) ja muistan tarkasti sen kun pohdin missä tilanteessa alkaisin polttaa uudelleen. Olin nimittäin vakaasti päättänyt että tupakkaan en koske enää ikinä, oli niin vaikea luopua, kuin yhdessä tapauksessa; jos vauva kuolee. Vakuutin että ihan varmasti jos raskaus päättyy huonosti (silloin ajattelin lähinnä keskenmenoa) ensimmäinen mitä teen, on kävelen pihalle ja sytytän tupakan.

17.2, kun Emilia oli yöllä viety kappeliin ja olimme kahden miehen kanssa huoneessa, huomasin ajttelevaani kuinka vähän minun teki mieli tupakkaa. Se oli kuitenkin joitakin kuukausia sitten ollut se ainut tapa millä hoidin stressaavia tilanteita. Onneksi päivittelin miehelle tätä ääneen ja mietin että nyt ei kyllä aloiteta polttamaan tämän takia (myös mies lopetti tupakoinnin Emilian odotus aikana). Myöhemmin kävi ilmi että hän oli pyytänyt veljeään tuomaan mukanaan tupakkaa sairaalalle, mutta ei sitten polttanutkaan yhtään.

Tänään sain lääkäriltä kehut siitä että olin ensinnäkin pystynyt tupakoinnin kokonaan lopettamaan ja erityisesti siitä että siinä tilanteessa pystyin pysymään erossa tupakasta. Ja täytyy sanoa että tämä raskaus oli paljon helpompi aloittaa ilman sitä syyllisyyttä tupakasta.

Se on ollut vaan pakko itselleen todistella että Emilian istukan irtoaminen ei johtunut siitä liian myöhään lopetetusta pahsta tavasta. Monelta lääkäriltä olen asian tarkastanut. Näyttäisi siltä että turhaan asiaa mietin. Lopetin kuitenkin "ajoissa". Mutta silti on vaikeaa vakuuttaa asiaa itselleen. Tällä kertaa en ole syönyt tai juonut mitään josta olisi vauvalle jotain haittaa. Olen ollut ylitarkka kaikesta ihan varmuuden vuoksi. Valitettavasti ihan todistettavasti se ei ole historiassakaan taannut elävää vauvaa kaikille, jotka ovat sääntöjä noudattaneet.

Kauppalista mahatautiin

Tätä on jo odotettu, vuoden ensimmäistä mahatautia. Viime vuonna vuosi alkoi näissä merkeissä, eikä kukaan perheessä siltä säästynyt. Nyt tuntuu olevan myös niin ärhäkkää laatua että taidetaan taas kaikki tämä sairastaa. Oli muuten viime vuonna mielenkiintoista ison mahan kanssa selvitä taudista. En kyllä yhtään panisi pahakseni jos tällä kertaa säästyisin.

Yöllä heräsin kun poika huusi sängyssä. Tiedustelin syytä huutoon ja vastaukseksi sain että on vähän huono olo. Ja siitä se alkoi. Siirryttiin pojan kanssa olohuoneeseen nukkumaan että pystyn paremmin auttamaan aina kun huono-olo yllättää. Tuloksena kipeä selkä ja päänsärky. Sainpahan edes hieman nukuttua.

Aamulla kirjoittelin miehelle kauppalappua että saadan pieni potilas pidettyä hyvässä kunnossa. Huomasin kirjoittavani ihan samanlaista lappua kun aina mahataudissa.

-Mehua, nesteytykseen
-Sipsejä, jos muu ei mene alas ja saa tarpeellista suolaa
-mehukeittoa, hieman täyttävämpää kuin mehu ja auttaa yli pahimman vaiheen
-Poppareita, samasta syystä kuin sipsit
-Keltaista Jaffaa, siihen vaiheeseen kun jo jokin pysyy sisällä, sokeria.
-Kasvissosekeittoa pakastimeen, nopea, nestemmäinen ruoka.

Poika itse pyysi ranskalaisia ja lisäksi listaan olisi voinut laittaa mehujäät, mutta unohtui.

Nyt odottelen missä järjestyksessä kaatuvat muut sänkyyn. Yleensä itse sairastun viimeisenä, jos sairastun ollenkaan(työn ohessa olen kehittänyt itselleni hyvän vastustuskyvyn, enkä ihan aina sairastu vaikka muu porukka potee). Seuraavaksi varmaan aloittaa tytär jo ensi yönä ja samoihin aikoihin mies. Poika jo toivottavasti on huomenna parempi. Nytkin on jo sen verran pystyssä että pelaa siskon kanssa lautapelejä. Äsken sai nukuttua jopa muutaman tunnin unet. Aiemmin päivällä kun oli raukalla jalat niin kipeät kuumeen takia ettei saanut nukuttua. Lääkettäkään on turha antaa kun on vaan pahaksi mahalle.
Itse taisin jo ehtiä tylsistymään;)

Jähinää

Meillä on viime aikoina lapset jähisseet keskenään ihan jokaisesta pienstä asiasta. Varmaan tuttu tunne kaikille niille joilla muutama lapsi ja etenkin jos pienellä ikäerolla. Tänään suurin tappelu tuli kun tytär oli pihalta löytänyt kepin ja poika kävi sen varastamassa!!! Siis keppi luonnosta. Niitähän ei siellä kovin montaa ole! Tänään on myös tapeltu siitä kumpi saa jonkun tietyn lumikökkäreen pihalta majaansa. Ja siitä kumpi päästi pupun karkuun. JA siitä kumpi saa pestä ensin hampaat. Ja siitä kumpi pesi niitä hampaita pitempää. Puhumattakaan siitä kumman pitää ensin mennä sänkyyn.

Nykyään kun tappelu alkaa huomaan sanovani lapsille että jospa vaikka vähän riitelisitte. Sitä kun ei ole viimeiseen viiteen minuuttiin kuulunutkaan. Yleensä tämä auttaa ja riita loppuu,. kunnes alkaa taas hetken päästä. Ja pojalla on menossa sellaine vaihe että jotakin on vaan pakko ärsyttää. Jos sisko ei ole paikalla, ärsytetään äitiä. Ja näinä päivinä se ei ole vaikeaa.

Ja mikä kummllisinta, kunnon riidan jälkeen ollaan niin sisarrakkaita. Tänäänkin keppiriidan jälkeen autossa matkalla uimahalliin kumpikin oli niin taas tykästynyt toiseen. Autossa leikittiin jotain kivaa leikkiä ja pojaltakin tuli kommentia siitä kuinka kiva sisko on loppujen lopuksi! Silti olin erittäin onnellinen kun sain lapset tyrkättyä ystävän hoiviin uimahallin ovilla ja pääsin itse lukemaan lehteä ja juomaan kupin teetä kanttiiniin. Tappeluhan alkoi taas heti kun autoon päästiin uimahallista, joten hengähdys oli tarpeen.

Ainahan elämä ei ole tälläistä, onneksi!!! Suurimmaksi osaksi pieni ikäero on ollut ihana asia. Lapsilla on oikeasti seuraa toisistaan ja turvaa uusiin tilanteisiin, mitkä muuten pitäisi yksin opetella. Niitä ilon hetkiä odotellessa...:)