sunnuntai 8. helmikuuta 2009

Viimeksi helmikuussa

Kyllä nämä ilmat tuvat paljon muistoja viime helmikuulta, vaikka yrittäisi olla miettimättä. Aina lenkille lähtiessä muistaa ne pienet varovaiset lenkit viime keväänä. Kevät aurinko paistoi ja lumi suli jo hiljalleen. Aluksi kävelin varovasti postilaatikolle, siitä pikku hiljaa tienlaitaan, johon on matkaa n.50 metriä. Lopulta muutaman viikon päästä meni jo hiljakseen koko lenkki. Säällä kun säällä piti käydä kävelemässä. Itse asiassa parasta oli jos vettä satoi kun pystyi rasuhassa antaa kyyneleiden valua eikä kukaan varmasti ihmetellyt. Ja harvoinpa vesisateella vastaan ketään tulikaan.

Tänään tuli myös tiskatessa elävästi mieleen se päivä kunsairaalasta kotiuduin. Miehen täti oli meillä lapsia hoitamassa. Haavan kipuilun ja kipulääkkeitten takia en pitkään kestänyt hereillä ja oli kummallisen ihana tunne siinä tilanteessa vaipua uneen kun joku paistaa lettuja keittiössä ja lapset leikkivät hiljaa siinä vieressä. Ja kun herätessä katsoi toiselle sohvalle siinä nukkui toinen kovia kokenut. Valmiit letut tuoksuivat keittiössä ja lautaset odottivat pöydässä ruokailijoita.

Päivät menivät aina paremmin kuin illat. Silloinkiin kun Emilia tuli arkussa kotona käymään aurinko paistoi ja ilmassa oli kevään merkit. Kaikki oli niin paljon helpompi kestää kun luonto lupaili elämää. Iltaisin se tuska iski aina. Kun aurinko laski todellisuus löi kasvoihin. Nukahtaminen ei ollut missään vaiheessa vaikeaa, mutta sen nukkumaanmeno ajan odottaminen oli kauheaa. Kynttilät olivat pieni apu tähän. Solloin meille hankittiinkin muutama uusi turvallinen kynttelikkö tuikuille. Kynttilöiden sytyttäminen vei jo oman aikansa.

Tiedän että jos Emilia olisi kuollut syksyllä, en olisi siitä suosta ihan heti noussut. Ei se ollut helppoa noinkaan, mutta aurinko teki siitä kuitenkin vähän siedettävämpää.

1 kommentti:

Mrs.Marple kirjoitti...

*halaus* sinulle ja paljon voimia vuosipäivään.

Samankaltaisia muistoja käydään läpi..